Kaikki putket aikanaan loppuvat! Yli 12 vuotta oli aikanaan viikosta toiseen maailman top5:ssä Connors. Vähän myöhemmin yli yksitoista vuotta samalla tasolla pysyi Lendl. Federer pääsi yli kymmeneen vuoteen, samoin kuin Djokovic yhtäjaksoisesti yli 10 vuotta. Viides tämän tason sankari on ollut sitten Nadal joka pääsi kuin pääsikin tähän joukkoon niukimmalla mahdollisella marginaalilla toukokuussa 2015.
Kaikki putket myös alkavat joskus! Kovin pitkää eivät enää ehdi aikaansaamaan nykyiset top5:set, del Potro ja Anderson mutta nuori Zverev pääsi tähän kärkijoukkoon jo viime vuoden syyskuussa. Edessä onkin melkomoinen rupeama jos tasonsa haluaa säilyttää rikkumattomana seuraavat yhdeksän vuotta!
Erityismaininnan ansaitsee epävirallisen rankingin vuosilta Bill Tilden, joka ainakin kalenterivuosien kokonaisarvioinneissa oli kahtenatoista vuotena (vv. 1919-1930) aina viiden parhaan joukossa.
Törmäsin futurekaavioita katsellessa pelaajaan nimeltä Colin Sinclair 23v.
Edennyt tässä kuussa Belgian futuren semiin. Tällä viikolla myös löytyy Belgian kisasta.
Käynyt jo tonnin sakissa.
Maatunnus herätti uteliaisuuden. NMI.
Pohjois-Mariaanit. 55 000 asukasta. Kyseinen pelaaja myös syntynyt tuolla paratiisisaarella nimeltä Saipan. Aivan asiallisen tason pelaaja vaikuttaa olevan.
Djokovic heilautti itsensä komeasti kisaan vuoden lopun ranking-ykkösen paikasta. Se olisikin jo viides kuten pahimmalla kilpailijalla, Nadalillakin. Federer jahtaa jo kuudetta jolla tavoittaisi vihdoin Samprasin silläkin listalla.
Samassa sarjassa ja nykykolmikon tavoin keskenäänkin hurjasti kisaamaan joutuneet olivat aikanaan Connors, McEnroe ja Lendl (5, 4 ja 4 vuoden lopun ykköspaikkaa). Heidän Murraynaan voidaan ehkä pitää Wilanderia, joka kuitenkin oli jo 12 vuotta Connorsia nuorempi.
Mainittujen kolmen lisäksi tämän vuoden parhaaksi on ehdolla vielä del Potro, Zverev, Anderson ja Cilic. Peräti seitsemän ykköskandidaattia kisassa US Openin alla. Ei ihan jokavuotista.
Roddick taisi suurvuonnaan, 2003 porhaltaa seiskapaikaltaan USO-voiton siivittämänä sen vuoden ykköseksi.
Vuodessa on 12 kuukautta. Tämä ei liene yllätys kenellekään. Kuukausiteemaan liittyen. Suomella ollut historian saatossa ATP/WTA top300 joukossa pelaajia kaikista muista syntymäkuukausista, paitsi tammikuu ja huhtikuu.
Tämäkin asia korjaantuu pian, kiitos Orpanan ja Ruusuvuoren.
Edit. Paitsi marraskuu? Muistin Leo Palinin väärin. Olikin lokakuun lopussa.
Mutta Pasi Virtanen ATP302 marraskuussa syntyneenä voidaan mieltää lähes 300 pelaajaksi.
Mikäköhän olisi tämmöinen laskeva sarja: 1970 luvulla niin kävi viidesti, 80-luvulla neljästi, 90-luvulla 3 kertaa, '00-luvulla enää 2 kertaa ja 10-luvulla ei toistaiseksi kertaakaan? Tietävä voi fundeerata syitäkin, asia ei ole ihan mitätön.
Mietin samaa typerän veikkaukseni jälkeen varsin pian. Argentiinalaiset, etelä-amerikkalaiset…ei vaan täsmää. Täytyy ajatella boksin ulkopuolelta tätä asiaa, ellei sitten ole kyse metsän näkemättömyydestä puilta katsoen…
Ei liene oikea vastaus, mutta melko lähelle tuota sarjaa…
70-luku 5
80-luku 4
90-luku 3
00-luku 2
10-luku 0
…päästään kun tarkastellaan ensikertalaisvoittajia maittain.
Siinä on joku tovi vierähtänyt kun edellisen kerran nähty uudesta maasta GS-voittaja miehissä ja ennen vanhaan näitä nähtiin tasaisella kehityksellä/laajenemisella.
Lähelle meni myös puskista (korkeintaan 4. kierroksella ennen ensimmäistä titteliä) ensimmäisen Grand Slam-tittelinsä voittaneiden kanssa ainakin alkuun. 2010-luvulla ei ketään, 2000-luvulla kaksi, mutta 1990-luvulla sitten jo neljä.
1877 Iso-Britannia
1881 Yhdysvallat
1905 Australia
1906 Uusi-Seelanti
1924 Ranska
1934 Saksa
1947 Unkari
1951 Tshekki
1959 Italia
1961 Espanja
1963 Meksiko
1972 Romania
1974 Ruotsi
1977 Argentiina
1981 Etelä-Afrikka
1990 Ecuador
1995 Itävalta
1996 Venäjä
1996 Hollanti
1997 Brasilia
2001 Kroatia
2003 Sveitsi
2008 Serbia
Kaikilla vuosikymmenillä uusia maita lähtien 1920-luvulta, kunnes 2010-luku… ellei sitten ensi vuonna Kreikka, Kanada, Bulgaria, Japani akseli. Tuskin Belgia kuitenkaan.
Avoimella aikakaudella tilanne ei yhtä lohduton, jos aloitetaan lasku uudestaan.
1968 Australia
1968 Yhdysvallat
1970 Tshekki
1972 Espanja
1972 Romania
1974 Ruotsi
1976 Italia
1977 Argentiina
1981 Etelä-Afrikka
1983 Ranska
1985 Saksa
1990 Ecuador
1995 Itävalta
1996 Venäjä
1996 Hollanti
1997 Brasilia
2001 Kroatia
2003 Sveitsi
2008 Serbia
2012 Iso-Britannia
Edit. Itävalta lisätty vuodelle 1995 kun jäi aiemmin pois.
23 maata siis tuohon pystynyt. Kuitenkin maailmassa on lähemmäs 100 tasokasta tennismaata. Kun antaa ajan kulua niin eiköhän näitä uusia maita voittajaluetteloon melko tasaisesti tipu jatkossakin ja ennemmin tai myöhemmin myös Suomi listalle nousee, mutta onko kukaan meistä sitä näkemässä, onkin toinen tarina.
Kyseessä on niiden viisieräisesten GrandSlam-finaalien lukumäärät vuosikymmenenittäin, joissa kolmen erän jälkeen häviöllä ollut on kuitenkin voittanut ottelun. Itse asiassa tenniksen viisieräiset ovat käyneet niin vähiin, että KULlin (=Kansainvälinen urheiluliitto) pitäisi julistaa ne maailmanlaajuisesti erityisen suojelun tarpeessa olevaksi kohteeksi.
Vuoden 1968 FO:sta lähtien on ennen tämänpäiväistä pelattu 202 GS-finaalia. Näistä on 38 on ollut viisieräisiä (19%). Näistä viisieräisistä on noin kolmannes, 14 (=5, 4, 3, 2 ja 0; 7% kaikista) sellaisia, joissa voittaja on ollut erissä häviöllä 1-2.
Viimeksi siihen on pystynyt yhdeksän vuotta sitten del Potro. Kolme sankaria tässä tilastossa on Newcombe, Borg ja Agassi, jotka onnistuivat kääntään finaalin voitokseen muita useammin eli kaksi kertaa.
Näistä 14:sta finaali on ollut jopa numeroissa 0-2 neljä kertaa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on se, että kaikki tuosta vielä voittoon nousemiset ovat tapahtuneet Ranskan avoimissa, siis massaturnauksen finaalissa.
Ihan loogista, että Ranskassa voi voimasuhteet keikahtaa kunnolla, kun jokin lyönti lakkaa toimimasta tai tapahtuu jokin taktinen muutos tai itseluottamus peruslyönteihin katoaa. Muualla vaatii enemmän tuuria pystyä voittamaan 3 peräkkäistä erää, varsinkin jos vastassa hyvä syöttäjä. Kaikkien aikojen dramaattisin ottelun muutos mielestäni yhäkin Corian ja Gaudion matsissa, jota vastaavaa en ainakaan itse muista koskaan nähneeni. Harvoin jos koskaan on niin ylivoimaisesti ottelua hallinnut pystynyt totaalisesti kadottamaan otteensa yhdessä salaman iskussa. Toki krampitkin sitten iskivät, mutta krampit tuollaisessa tilanteessa kertovat mielestäni enemmän tilanteen stressaavuudesta kuin kunnon pettämisestä. Coria ei ollut tuossa ottelussa päässyt varmaan edes leposykkeestä eroon ennen tuota meksikolaista aaltoa. Totaalista dominointia omalla mukavuusalueella ja pisteet sellaisia, että Corian kunnolla kuvittelisi pysyvän juuri ja juuri lämpimänä…