Ainakin henkilökohtaisesti finaali oli sykähdyttävin urheiluelämys vuosiin. Juuri näissä elävien legendojen tappioissa, joista välittömästi tulee heidän uraansa määrittäviä tappioita, kiteytyy jotain suurta koko lajista ja näistä henkilöistä itsestään. Hetkeksi muistaa - ja näkee omin silmin - kaikki ne fyysiset resurssit ja psyykkiset voimavarat, joista mestarit ovat ammentaneet menestyksensä mutta joiden määrä lopulta on kaikille rajallinen. Ei vain voi jatkaa ikuisesti voittamista. Vaikka nämä kaverit ovat voittaneet kaiken eikä heiltä puutu mitään, on silti vaikea pysyä kylmänä tällaisen draaman edessä.
Ja kerrankin myös suuri yleisö - ainakin paikan päällä - oli tilanteen tasalla ja pystyi empatisoimaan mitä Djokovic kävi läpi. Mikä taas lisäsi vielä uuden lisäkierteen draamaan. Tennishistorian, tai vähintään 2000-luvun epäilemättä vihatuin mestari, joka on joutunut pelaamaan valtaosan, ellei kaikkia slam-finaaleita vastustajan lisäksi myös katsomon suurta enemmistöä vastaan, koki ensimmäistä kertaa varauksetonta tukea ja kannustusta. Ja katkeransuloiselle tragedialle osuvasti - sen kerran kun hän sai kokea tätä yleisön tukea ja rakkautta, hän joutui tuottamaan sille pettymyksen.
Ironisesti Djokovicille olisi ollut henkisesti helpompaa, jos vastassa olisi ollut Rafa tai Roger ja hän olisi päässyt vielä kerran pelaamaan vihattuna altavastaajana.
Djokovic sanoi jälkeenpäin päällimmäisen tunteensa olleen helpotus, kun matsi päättyi. Ja sen pystyi myös aistimaan, niin hirveä painajainen matsi oli hänelle. Kaikki meni niin vihkoon kuin voi mennä ensimmäisestä syöttövuorosta ja syötönmurrosta lähtien. Kun häviät kauhun vallassa avaussyöttösi 40-15 -tilanteesta, ja vastustaja astuu heti perään viivan taakse ja alkaa välittömästi paukuttaa armottomia syöttöpommeja suoraan rajoille, tiedät syvällä sisimmässä välittömästi, että nyt tuli noutaja. Kun sitten paikka kääntää momentum siunaantui tämän turnauksen teeman mukaisesti toisen erän alussa, epätoivo ja ymmärrys siitä, että tämä on koko matsissa ainoa ja viimeinen tilaisuus, näkyi jo ja paniikissa silmät kiinni suoraan Medvedevin lapaan lyöty krossikämmenslaissi verkon läheltä murtopallossa sinetöi kohtalon.
Jotenkin jo etukäteen hätkähdin, kun Djokovic sanoi semifinaalin jälkeen kohtelevansa finaalia kuin uransa viimeistä ottelua. Koska juuri siltä se näytti. Raihnaisen legendan viimeiseltä ottelulta, joka tietää häviävänsä ja kaikean loppuvan siihen, eikä siitä kauhultaan pysty enää ajattelemaan selkeästi. Tämä on outoa, sillä heti finaalin jälkeen Djokovic karisti taakan harteiltaan ja näytti henkisesti freesiltä ja valmiilta iskemään vaikka heti ensi viikolla uuden GS-tittelin kimppuun. Uran loppu ei ole lähelläkään, enkä lainkaan usko tästä käynnistyvän vääjäämätön alamäki tai kyvyttömyys voittaa enää mitään suurta. Toki pelillisesti on selvää, että vähintään kolme tasapäistä haastajaa on jo nuoressa polvessa, ja toivottavasti Thiemistä saadaan pian taas neljäs. Sikäli sukupolvenvaihdos on jo alkanut.
Medvedevistä vielä. Mieletön ottelu ja mieletön suoritus. Hyötyi varmasti valtavasti siitä, että sai Australian nöyryytyksen jälkeen heti seuraavassa slam-finaalissaan jälleen vastaansa Djokovicin. Pääsi kostamaan ja osasi laatia etukäteen täydellisen taktiikan. Käsittämättömän murhaava aloitus matsiin. Oli niin valmis kuin voi olla. Hermostunut Djokovic olisi kaivannut hidasta aloitusta ja vastaavaa hermoilua toiselta puolelta verkkoa pelatakseen vähitellen itsensä ja raskaat jalkansa sisään matsiin. Medvedev sen sijaan tuli ja löi ilmat pihalle Nolelta heti omasta avaussyöttövuorosta lähtien. Ja voittajan nyrkkiä heilutteli alusta asti näkyvästi ilmassa. Vaikuttava mentaalinen suoritus, joka alkoi murentua vasta aivan kalkkiviivoilla. Inhimillisyys puski läpi sieltäkin puolelta verkkoa lopulta. Onneksi kuitenkin hoiti homman.
