Huippu-urheilun kansallisen tukemisen ainut jossain määrin järkevältä kuullostava argumentti on minusta ollut lasten tarvitsemat esikuvat. En tiedä onko asiaa koskaan oikeasti tutkittu, mutta samaa mieltä tenorin kanssa että nämä tuet ja järjestelmät pitäisi erottaa.
Ehkä lisäisin vielä huippu-urheilun viihdearvon. Monille se on kansallisen joukkueen tai urheilijan seuraamista ja sikäli tuo lisää sisältöä elämään. Kuitenkin terveysvaikutteinen kansan liikuttaminen ja huippu-urheilun tukeminen pitäisi olla eri organisaatioissa ja erillisillä rahoituksilla.
Kyllä huippu-urheilun merkityksen näkee esimerkiksi harrastajamäärissä. Pienet tytöt ja pojat innostuvat Lauri Markkasesta ja koripallon suosio on huippulukemissa. Kuinka moni jäisi pleikkarin ääreen juomaan kolajuomia, jos ei olisi idoleita.
Sitten on toki kyse panoksesta ja tuotoksesta. Varmasti pomoportaassa on liikaa sakkia ja sitten vielä kämmäillään esim. olympiakomitean tukien hakemisen kanssa… Mutta suoraan urheilijoita ei kyllä liikaa tueta. Johonkin matkalle ne rahat häviää.
Onhan se kilpaurheilu viihdettä, mutta pitkälle vietynä penkkiurheiluna enemmänkin kuluttavaa. Mutta kukin tavallaan ja minkä parhaaksi kokee. Toisaalta penkkiurheilu vain sillloin tällöin käytettynä ei vie seuraajaa oikeasti tietämään asiasta, vaan silloin se pysyy ‘aivot narikkaan jeejee’ -tasolla, joksikin varmaankin ns. tarkoitettukin.
Mutta on iso joukko ihmisiä jotka käyttävät suuren osan vapaa-ajastaan penkkiurheiluun. Itsekin elin tuollaista ajanjaksoa useita vuosia, kunnes oivalsin, että miksi ihmeessä vietän iltani seuraten perse puuduksissa jonkin toisen ihmisen hikoilua ja toisen ihmisen suorituksesta riippuen seuraavien tuntien tunnetilani joko onnellinen tai pettynyt.
Kun esim. vaihtoehtoisesti voin suunnitella maastokartasta itselleni suunnistusreitin, käymällä upeita luontokohteita lävitse ympäri maan, joissa harva käy, saaden sekä aivojumppaa, että fyysistä henkilökohtaista kunnon ylläpitoa vaihtelevissa maastoissa, sekä suuria elämyksiä. Ainakaan pettynyt olo ei ole kertaakaan ollut.
Valitsen nykyisin yhdeksän kertaa kymmenestä tuon jälkimmäisen ennen penkkiurheilua. Jollekin toiselle se voi olla oma tennistunti tai juoksulenkki.
Mutta jokainen elää kuten parhaaksi kokee ja elämä on ketju erilaisia vaiheita. Onhan siinä kilpaurheilun seuraamisessakin omat hyvät puolensa, joskin vähän kulutettuna jää helposti puolinaiseksi kokemukseksi ja paljon käytettynä puuduttaa vain persausta ja turhauttaa aivoja.
Huomasin just, että Suomessa järjestetään tänä vuonna ekaa kertaa suuri sulkapalloturnaus: Finnish Open on nyt Arctic Open ja statukseltaan maailmakiertueen Super 500 (suurimmat turnaukset Super 1000). Suomalaisilta ei voi odottaa menestystä, mutta ehkä superlupaus Nella Nyqvist saa villin kortin karsintaan? Vai saako noissa world tourin kisoissa edes antaa kenellekään villejä kortteja, en ole varma.
Suurella suomalaisella pelifirmalla on vissiin varaa ja näkee, että hyötyy tuosta sponsoroinnista.
Mutta toivottavasti nuorten Euroopan mestari Nyqvist pystyy lähivuosina pelaamaan siellä pääsarjassa. Ainakin naisten World Tourilla on monia, jotka on nousseet huipputasolle jo 18-20-vuotiaana.
Nyqvist on voittanut alle 19v. EM-kisoissa pronssia 14- ja 16-vuotiaana, joten tosiaan suurlupaus, jollaista ei esim. naisten tenniksessä Suomella ole tällä hetkellä.
Päädyinpä Keys-Fratangelon kautta Oliver Goldingin Wikipedia-sivuille, josta tuli mieleen, että mitähän mahtaa tälle entiselle junnujen maailman kakkoselle kuulua. Oli kuitenkin lopettanut jo tennisuransa 21-vuotiaana. Linkkarin mukaan saanut kandin paperit vuonna -20 ja nyt on Santaderilla töissä tittelillä Associate Director - Capital & Returns Management. Omakohtaisenkin kokemuksen perusteella voi sanoa, että kyllä entiset ammattiurheilijat tai huippujuniorit ovat melko aikaansaavaa porukkaa.
Eli vaikka se ura ei ammattiurheilun puolella urkene, niin varmasti kasvattaa hyvät eväät työelämässä menestymiseen, jahka sellaista halajaa
Varmasti lajista riippumatta urheilun parissa oppii sen, että tuloksia syntyy sitkeällä ja pitkäjänteisellä työnteolla eikä aitojen ali puikkimalla tai kotisohvalla istumalla. Jos itselläni olisi lapsia, ehdottomasti ohjaisin urheilun pariin heti kun mahdollista. Toisaalta moni urheilu on rentoa kavereiden kanssa treenaamista ulkoilmassa eikä usean vuoden opiskeleminen ja sen jälkeen toimistotuoliin juurtuminen käy monelta kovinkaan jouhevasti.
Jukka Keskisalo siirtyi juoksu-uransa lopetettuaan myymään lenkkareita joensuulaiseen urheilukauppaan. Ei mennyt montaa kuukautta, kun Jukka totesi taviselämän olevan ihan hirveätä, ja siirtyi takaisin urheilemaan. Mutta eihän ne paikat enää sitten oikein kestäneet.
Toivon, että kaikki, joilla on lapsia,pyrkivät antamaan mahdollisuuksia erilaisiin asioihin, ml. Urheilu. Mutta erityisesti toivon, että sinne ei mennä asenteella, miten mikäkin auttaa ladta siinä ja tässä.
Kaikista tärkeintä on, että lapsella on kivaa. Paljon tärkeämpää lapselle on oppia, että voi vapaasti harrastaa ilman vanhemman liiallista painostusta tai odotuksia.
Ihan yleisedri totean ja samalla yritän itsellenikin tätä toitottaa. Etenkin jos on panostanut t8nneja johonkin harrastukseen etupainotteiseti (välineet), kuten itsellä on tämän hetken tilanne, on ajoittain haastavaa niellä kun alkaakin lapsessa näkyä kyllästymisen oireita.
…mutta lapsen ehdolla. Liikaa näkee omaa unelmaansa lapsen kautta toteuttavia vanhempia.
Miss Suomeksi 2023 valittiin Paula Joukanen - tuttu nimi tenniksen parista. Junnuna oli aikoinaan 2001 syntyneiden toiseksi kovin nimemme Oona Orpanan varjossa ja onhan tuo naisten ITF-kisoja pelaillut vielä viime vuosina harvakseltaan. Kansallisesti myös sangen kova luu, vaikkei SM-mitaleille taida ihan yltää.
