Eihän tennisammattilaisuus kaiken juurisyy ole, itsekin uskon että jos Ruusuvuori olisi jonkun toisen lajin edustajia samat ongelmat löytäisi edestään. Voisi löytää ongelmat edestään vaikka olisi vain palkkatyössä jossain toimistolla.
Nää Emilin paluut on jättänyt vähän hämmentyneen olon kokonaiskuvassa. Sitä viime kevättä ei ole varmaan aihetta edes muistella, syksy jätti ehkä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Jos ulkokuorta tarkistelee eli Emilin somea ja lausuntoja, ei oikein ota tolkkua et painetaanko tässä hampaat irvessä kaikki katse lukittuna korkealle vai ollaan kokeilemassa et onko tässä mitään toivoa jäljellä. Ei tää varmaan kovin motivoivaa ole ettei sitä tervettä pidempää jaksoa ilmesty niin millään, jos on mentaalipuoli paremmassa hapessa niin sitten pragaa joku muu paikka ja taas istutaan telakalla.
Minä ajattelen, että huippu-urheilu on monella tapaa sairasta ja sairastuttavaa toimintaa. Silti sitä mielelläni seuraan. Asiat evät ole mustavalkoisia. Nykyisen tutkimusnäytön perusteella aika paljon puhutaan siitä, että meillä lähes jokaisella on tietty piste, jossa on vaarana tulla erilaisia henkisen puolen ongelmia, jopa sairauksiksikin kuvattavissa olevia. Se on selvää, että toisilla on jo syntyessään alempi kynnys kokea painetta ja ‘sairastua’ kuin toisilla. Huippu-urheiluun liittyy kuitenkin mielestäni aika poikkeuksellisia stressitekijöitä, joita ei muuten elämässä monikaan kohtaa. Tennis vielä urheiluna on kuin jatkuvaa nyrkkeilyä koko vuoden ympäri vailla varsinaista minkäänlaista lepoa. En tiedä onko sattumaa, että ranskasta tuntuu tulevan normaalia enemmän kentällä kovinkin eksentrisesti käyttäytyviä pelaajia. Se on kuitenkin varmaa, ettei missään muualla juniorit altistu yhtä kovalle kilpailulle, koko junioriuransa ajan.
Itse uskon henkisen puolen ongelmien olevan huippu-urheilussa paljon yleisempää kuin luullaan ja hyvin harva ongelmiaan uskaltaa myöntää. Sinner tosin on myöntänyt, että hänen kramppaamisensa useimmiten johtuu henkisen puolen pettämisestä, joka taas usein johtuu siitä, että joko vastustaja onnistuu antamaan hänen normaalia sietokykyään enemmän painetta tai sattuu jotain odottamatonta… Näin ainakin itse olen kuullut Sinnerin useampaan kertaan myöntäneen.
Asioissa on aste-eroja ja sairauksien kuvauksethan ovat vain helpottamassa asiantuntijoita tekemään diagnooseja. Ei ne oikeasti ole mitään binäärejä tilanteita. Sanoisin ettei täällä pallollamme kävele yhtään ihmistä, jolla ei joskus olisi haasteita henkisellä puolella ellei sitten ole täysi psykopaatti jonka henkiset haasteet ovat haasteita ainoastaan muille kuin hänelle itselleen.
Kyllähän vanhempana väkisinkin joutuisi miettimään olisiko tennis oikea laji lapselle, vai onko se liian raju ja toisiko se mahdollisesti ongelmia. Ei varmastikaa sovi kaikille. Monihan lopettaa ‘ajoissa’ ennen teini-ikää ja tuskin se on pelkästään huono asia, että lopettaa. Voi siirtyä toisten lajien pariin ja palata sitten, vaikka aikuisena.
Asiat lähtis etenemään siitä et sporttimaailmassa ylipäänsä myönnettäis et ihmisiä ne on maailman huiputkin, maailman huiput ei ole robotteja vaikka joskus siltä tuntuukin. Varsinkin miesten puolella maskuliinisuus läsnä hyvin vahvasti vähän lajista toiseen: ei haluta näyttää heikkouksia, ei haluta puhua niistä. Kovan ja sitkeän jätkän imago ei kärsi ottaa minkäänlaisia iskuja, ollaan mielummin kuin veistoksia vailla minkään sortin valuvikoja. Toisaalta ymmärrettävää, samat naamat pyörii kisasta toiseen vääntämässä äärirajoillaan, ei siellä paljoa toistensa terveystietoja jaella eikä ole syytäkään jaella. Varsinkin, jos asiat voi hyödyttää pelillisessä mielessä vastustajaa.
Mentaalipuolen asioissa samaa vibaa kuin seksuaalivähemmistöjen kanssa, joku tulee jääkiekossa kaapista ulos ja sitten ylistetään lehtiä myöten et olipas rohkea kaveri. Vaikka homoseksuaalisuus tänä päivänä ei enää ole entisaikojen kaltainen tabu, siitä huolimatta mielikuvat umpiheteroiden urheilusarjoista elää sitkeässä koska harvassa on urheilijat, ketkä uskaltavat lähteä jääkattoa murtamaan.
Samanlaiset mielikuvat elää siitä, että huippu-urheilijat on pääkoteloltaan rautaa. Ne kovia kundeja ei ne koe paineita, ei niillä ole ahdistusta tai stressiä eihän ne varmaan koe edes tunteita muuten kun voittojuhlissa hymyilyttää. Tämän mielikuvan saattelemana katsojat voi ilkkua kun jollain altavastaajalla ei hermo kestänyt syöttää matsia kotiin, olipas huono paineensietokyky vaikka tosielämässä maailman huiput välillä sortuvat aivan vastaavaan. Mut se onkin eri asia, se oli vain yksittäinen huono suoritus eihän starat edelleenkään koe paineita, ne on koneita… Vaikka Sinner jakaa sattuneesta syystä mielipiteitä, hienoa et näistä asioista puhuu avoimesti mitään sen isommin kiertelemättä. Tarvittais lisää nimekkäitä kavereita lajista viis puhumaan mentaalipuolesta, toistaiseksi puhujalista ollut kovin lyhyt.
Puhuttaessa huippu-urheilun sairastuttavuudesta on hyvä erottaa ympäristön paineet yksilön sisäisestä psykodynamiikasta.
Stressi on evolutiivinen vakio, ei foorumin koosta riippuva ominaisuus. Ihmisen hermosto reagoi samalla tavalla epäonnistumisen pelkoon, oli kyseessä Grand Slam -finaali tai ensihoitajan sekuntipäätös. Foorumin koko ei määritä stressin intensiteettiä, vaan se, kuinka merkitykselliseksi yksilö tilanteen kokee.
Väite tenniksen poikkeuksellisesta kovuudesta muihin lajeihin verrattuna ei mene välttämättä noin. Toisin kuin taitoluistelussa tai voimistelussa, joissa koko ura mitataan sekunneissa ilman virhemarginaalia, tenniksen rakenne sallii virheet ja tarjoaa jatkuvan mahdollisuuden palata peliin. Lisäksi esimerkiksi em. lajeissa huipulle noustaan jo lapsuusiässä, jolloin emotionaalinen säätelykyky on vasta kehittymässä.
Kiltti suorittaja on persoonallisuuden piirre, joka altistaa uupumukselle riippumatta alasta. Pörssimeklarin tai toimistopäällikön kipuilusta emme olisi vain lukeneet lehdistä, vaan ne olisivat jääneet HR:n ja työterveyden tietoon burn outin viedessä työkyvyn. Tennis ei itsessään luo näitä ongelmia, vaan se toimii näyttämönä, jossa yksilön vaikeus asettaa rajoja tulee näkyväksi.
Suomessa pelaajat kehittyy pari vuotta myöhemmin verattuna lämpimien maiden pelaajiin. Tästä voi aiheutuu menestyspaineita parikymppisenä, kun italialaiset ja espsnjalaiset menee vauhdilla ohi.
Harrihan taisi joskus kommentoida blogitekstissään vähän tähän teemaan liittyen. Tai totesi usein ihmetelleensä sitä, että kuinka moni Talin treenikentillä ammattilaisuudesta haaveileva tuli treeneihin lähinnä vain läpsyttelemään. Toisin sanoen monen kohdalla treeniasenne oli ihan muuta kuin ammattimainen. Menestykseen vaikuttavat seikat (nuorena tai sitten vähän vanhemapan) kiinni paljon siitä, että kuinka paljon ammattimaista duunia on valmis laittamaan menestyksen eteen. Varmasti siellä ITF tai CH-kiertueella on menestyspaineita, mutta suomalaisten kohdalla ammattilaistason vaatimustaso on varmasti ollut monelle aika vieras käsite. Nykyisellään Paldaniuksen ja Lagerbohmin kohdalla vaikuttaa toki siltä, että siellä painetaan ihan tosissaan duunia kehittymisen eteen.
Patti Niklas-Salminen on puolestaan vasta nyt heräämässä siihen, että mitä se todellinen ammattilaisuus oikeasti vaatii. Nimittäin aika kypsällä iällä laitetaan jotain ruokavaliota kuntoon, joten ihan perusasioissa on ollut aikamoinen hakeminen.
Niklas-Salmisen tapauksessa vanhemmat ovat mahdollistaneet uran ilman, että pelaaja on joutunut koskaan ansaitsemaan omaa elantoaan, toiminta on ollut tasolla: kallis harrastus. Herääminen perusasioihin (kuten ruokavalioon) vasta uran loppupuolella on tyypillinen oire siitä, ettei todellista vastuuta omasta ammattilaisuudesta ole tarvinnut ottaa.
Talin kentiltä tehty havainto pätee laajemminkin: moni haaveilee ammattilaisuudesta, mutta harva on valmis tekemään sen vaatiman säälimättömän työn. Harrastuneisuus ja ammattilaisuus menevät sekaisin, kun toimintaympäristö on liian mukava. Eihän meidän tai ruotsalaisten tarvitse tapella oikein mistään, Pohjoismainen turvaverkko poistaa eksistentiaalisen tuskan. Epäonnistumisella ei ole vakavia seurauksia ja siksi on vaikea löytää sitä eläimellistä raivoa, jolla esimerkiksi Itä-Euroopan tai Etelä-Amerikan nuoret raivaavat tiensä huipulle.
Koska todennäköisyys päästä tennishuipulle on häviävän pieni, fiksu ja turvattu pohjoismainen nuori valitsee usein helpomman tien ja lukee itsensä lääkäriksi tai juristiksi. Ne, jotka pärjäävät, ovat niitä, jotka pystyvät murtamaan tämän mukavuuden ja asettamaan itsensä alttiiksi todelliselle tuskalle ja riskille.
…vähän mukaeltua provoa
Tossa tuli jo esiin Paldanius ja Lagerbohm nousevina nuorina pelaajina, joilla hommaa on hoidettu kokonaisvaltaisemmin.
Toivotaan parasta ja tsemppiä kaikille nuorille lupaaville pelaajille
Niin ja mielenkiintosta seurata Oton tän hetkistä pelaamista, niin ja tietysti odotella Emilin paluuta
Tänään taas postaillut pari kuvaa someen, salilla käyty mut ei ole edelleenkään kuvia itse tenniskentältä mikä nyt väkisin herättää hieman huomiota, kyllä noi Emilin sisällöt olleet aika tenniskenttäpainotteisia silloin kun siellä hommia tehdään.
Tulee mieleen että sponsorit pidetään tyytyväisenä sopimuskauden loppuun vaikka väkisin ja slameihin ehkä tähtäin vielä puoliväkisin viimeisenä punnerruksena sekä riittävä määrä kilpailuja mahd.bonusten takia
Mutta ehkä peruskyynisenä erehdyn vaan ja toivottavasti näin
Ruusuvuori päivittänyt sen verran somea, että ollut vetämässä kuntoutuspätkän Roberto Corinon valvovan silmän alla (jos oikein tulkitsen, niin Italiassa on käyty).
Vaikuttaa siis siltä, että ihan ammatin kavereiden valvovan silmän alla tehdään töitä paluun eteen.
Tuossa 1h 55 min mittainen Emilin haastattelu…Päällisin puolin ensimmäiset 45 minuuttia on aika paljon tuttua kertausta, jotka mainittu monessa yhteydessä (voi olla jtn. yksittäisiä asioita sieltä täältä uutta). Emil kertoo sen jälkeen aika paljon ATP-uran käänteitä eri vaiheita ja nykyhetkessä kiinnostavin tieto loppuun, että viimeiset 3 suojarankingia on tarkoitus käyttää ruohokaudella ja sen jälkeen hyväksyä realiteetti mistä sitten aikanaan jatketaan.
Jos ymmärsin oikein, niin selkä ei vieläkään ole kunnossa ja kipuja on edelleen. Eli se operaatio ei korjannut ongelmaa. Kuntoutuksen suhteen oli toki monta eri suunnitelmaa, mutta eihän tuo silti hyvältä kuulosta… Meinaan että ruohokausi tulee lopulta aika nopeasti vastaan ja kuntoutus edelleen pahasti kesken.
Neuromodulaatiosta taisi puhua, mutta siellä on sen varalle useita varasuunnitelmia, jos ei tuolla parane. Kokee vissiin tarvitsevansa ainakin kuukauden valmistautumiseen näitä ruohokisoja varten.
Muutoin kokonaisuutena ihan hyvä haastattelu, en muista hetkeen että olisi ollut noin laadukas kokonaisuus, paljon uutta tietoa ainakin itselleni. Emil oli mielestäni myös selvästi kartalla siitä asiasta, että ITF ja CH -taso on ihan eri levelillä nykyään, varsinkin CH-taso kovempi kuin hänen uransa alkuaikoina.
Semmonen rapsakka noin puoli kautta jää siis vähintään pelaamatta. Tää koko Emilin ura tuntuu niin rypistelyltä, ei voi enää ketään yllättää vaikka jäisi koko kausi pelaamatta. Mutta minkäs tälle mahtaa, ei varmaan yhtikäs mitään.
Ruohokausi tosiaan tulee aika vauhdilla, se on tästä hetkestä noin 2,5 kuukautta ja viikko päälle jos johonkin ATP-kisoihin mielii. Täytyy muistuttaa, että PR-säännöt estää PR:n käytön samaan slämiin useamman kuin yhden kerran. Eli mikäli paluu venyisi yli Wimbledonin, siellä on turha US openiin haikailla.
Mikäli kävisi niin, että jäisi koko kausi pelaamatta toki AO:hon edelleen pääsee. Jäädytystä käytännössä voi venyttää niin pitkään kun huvittaa, kunnes tulee kolmen vuoden expiry date eteen. Eihän tässä ole vasta kuin vähän yli vuosi aikaa juossut eli sen suhteen ei kiirettä.
