Tennis tänään tai huomenna

Olen aina pitänyt vähän legendana tätä nousevaan palloon syöttämistä. Miksi ihmeessä kun lakipistekin on käytettävissä?!

Syöttöpallo on lakipisteessään esim. kahden sentin alueella 0.3 sekuntia (aikaväli: 2 cm ennen lakea, laki, 2 cm laen jälkeen). Jos tarkoitus on lyödä nousuvaiheessa, niin samana aikana pallo liikkuu 39 cm korkeusasemasta 0.4 m korkeusasemaan 0.01 m alle lakipisteen.

Tannerin kohdalla tuommoinen toiminta olisi vielä “ihmeellisempää” koska hän pelasi pienen sweet-spotin puumailoilla (teräs?).

Ymmärrän kyllä nuo sekunnin kymmenykset jotka voitetaan kun pallon nousua leikataan mutta… Järkevää ei lyöminen kiitävään palloon voi olla kun on toinenkin vaihtoehto, mutta jos on uskotellut itselleen hyödyt niin oppiihan sitä. Lyöväthän nuo mestarit vaikka kuinka korkeista palloista iskulyöntinsä. Tosin samaa tarkkuutta ei niissä tarvita.

Ei onnistu tämä tekniikkapuoli äkännykällä!

Kiitos avusta, ja kai kuva edellyttää pikku tekstiäkin:

“…Nykyvälineitten myötä tullut viistosyötön järjetön teho on pääsyy uudistustarpeelle. Nykyisin tennis on niin nopeaa, että jos vastaanottaja/palauttaja jotenkin pääsee viistosyöttöön käsiksi, on hänen ainoa mahdollisuutensa lyödä suora piste, koska joutuu silloin lyömään kentän ulkopuolelta kaukaa. Sääntömuutosehdotuksen ydin keskiruutuineen onkin juuri viistosyötön tehon huomattava vähentäminen…”

Kirjoitin yli vuosi sitten yleisemminkin siitä kuinka vaikeaa on lisätä eräänlaista karnevalisuutta tennikseen. Liitän tähän nyt silloisen nelinpeliajatukseni. Onhan neluri huipputasolla nykymuodossaan kertakaikkisen yksitoikkoista seurattavaa kaiken tapahtumisen ollessa niin toistuvaa että… Nykyinen malli on tavallaan hyvän perusidean tuhlaamista jo alkuasetelmaltaan. Jos tennisviskaaleilla olisi jotain… , niin seuraava otettaisiin pikimmiten kokeiltavaksi:

Sen sijaan kyllä nelinpeliä olisi mahdollisuus kehittää ainakin siihen (karnevalistiseen) suuntaan. Se edellyttäisi kuitenkin irrottautumista nykyisestä tiukan formalistisestä tavasta pelata, jossa yksi lyö palloa, toinen yrittää sitä kohta lyödä, kolmas ja neljäs mies odottelevat miten kaksinkamppailussa käy. Tarvitaan elävämpää ja moniulotteisempaa peliä, jolloin karnevaalisuuskin olisi astetta lähempänä.

Muuttaisin nykyisen pisteen alkuasetelman syöttäjä vs palauttaja jo heti osaksi sitä kamppailua hyökkäävän ja puolustavan joukkueen välillä. Vastaanottava joukkue saisi vapaasti valita minkälaista puolustus- eli palautustaktiikkaa käyttää: kumpi tahansa saisi palauttaa eli molemmat voisivat olla valmiusasemissa syöttöruudun takana tai toinen verkolla. Liikkumista jopa syötön aikana ei millään lailla rajoitettaisi vastaanottavalta, puolustavalta joukkueelta eikä myöskään syöttäjän kumppanilta.

Takuuvarmasti kaksi puolustajaa saisi pallon jatkopelattavaksi ihan toisella tavalla kuin mikä nykyisin on mahdollista. Vaikka tässäkin formaatissa tietysti vain yksi pelaaja kerrallaan lyö palloa, tilanne elää ihan eri tavalla kun syöttäjäkään ei vielä edes nostonsa aikana varmuudella tiedä minkälaista puolustusryhmittelyä palauttajat juuri siinä pisteessä aikovat käyttää.

Syötön murtaminen tulisi paljon nykyistä yleisemmäksi, ja jotenkin uskottavalta tuntuu sekin, että voisi syntyä itsestään tilanteita jossa esim. selän takaa lyöminen ihan oikeasti olisi juuri silloin se järkevin lyönti eikä vain showta.

1 tykkäys

Vaikka allaoleva näyttäisi viittaavan ylläolevaan ne ovat täysin toisistaan riippumattomia!

Nelinpelin geimissä eli pelissä pisteet laskettaisiin seuraavasti siten, että syöttäjän pisteet luetaan ensiksi (Nimitettäköön seuraavaa vaikka no-deuce-säännöksi):

Ei pisteitä – ”Nolla”

Ensimmäinen piste – ”15”

Toinen piste – ”30”

Kolmas piste – ”40 ja peli”

Jos kumpikin pari on voittanut kaksi pistettä, tilanne on ”tasan 30”.

”Tasan 30” -tilanteessa on kuitenkin ”etu” parilla, joka voitti sen neljännen pisteen. Jos sama pari voittaa myös seuraavan pisteen, pari voittaa ”pelin”, vaikka voittanut pari on saanut vain yhden pisteen enemmän. Jos taas vastustaja eli neljännen pisteen hävinnyt voittaakin sen viidennen pisteen, “etu” siirtyy normaalinkin järjestyksen tavoin heille (perinnenumeroinkin 40-30 tai 30-40). Sitten voittopiste, ja “peli” päättyy.

Jos kuitenkin häviävät sen pisteen, “etu” siirtyy välittömästi ja suoraan toiselle joukkueelle. Parin täytyy voittaa kaksi perättäistä pistettä voittaakseen ”pelin”. Syöttöruutu vaihtuu joka kerta. Ensimmäinen etutilanne on siis jo 30-30:ssa ja syötetään a-ruutuun.

Mitä se on tai kerran vielä pojat? Nykytilanteessa kaksinpelin normaaligemissähän on voitettava vähintään neljä pistettä kahden pisteen erolla, jolloin pisteitä pelataan joku näistä määristä: 4, 5, 6, 8, 10 jne. Ym. lyhennetyissä geimeissä 3, 4, 5, 6, 7 jne. Pääsääntönä tässä systeemissä on voitettava kolme pistettä vähintään kahden erolla. Jos tilanne on neljän pelatun pisteen jälkeen kuitenkin tasan saavat neljännen pisteen voittaneet hyväkseen etutilanteen, vaikka pisteet tasan (edellinen pistehän pelattiin toisen parin ollessa geimipallon voittotilanteessa). Voittamalla sen pari samalla voittaa kaksi viimeistä pistettä peräkkäin ja siis myös geimin.

Häviämällä tilanne jatkuu syöttöruutua vaihdellen kunnes toinen joukkue saa kaksi peräkkäistä pistettä.

Vertailua, kannattaa hypätä yli: Pelurin joka on tasaväkisessä kaksinpelin geimissä edun verran tappiolla on normaaligeimissä voitettava siitä tilanteesta lähtien kolme pistettä jos ei ihan peräkkäin niin kuitenkin kolme pistettä enemmän kuin vastustajansa. Lähipisteet siis voitettava 3-0, 4-1, 5-2 jne. Tämä venyttää ennustamattomasti huomattavan paljon geimiä. Lyhennetyssä no-deuce- versiossani etutilanteen verran tappiolla olevalle riittää vain kaksi pistettä voittaakseen geimin. Lähipisteinä siis 2-0, 3-1, 4-2 jne. Kahden peräkkäisen pisteen voitto tulee toiselle nopeasti. Mutta kuitenkin tenniksen hengen säilyttäen!

No-ad-geimi pelataan nelinpelissä tilanteessa 40-40 ja päättyy seitsemässä pisteessä. No-deuce tiivistää jännitystä jo kahden pelatun pisteen jälkeen. Tilanteesta riippuen on seuraava piste jo geimipallo tai tuo toiselle sen jonka häviäminen toisi sen vuorostaan toiselle… Tavallaan ylipitkässäkin geimissä pelattaisiin lyhimmillään vain viisi pistettä. Vaikka siinä ei olekaan äkkikuolemaratkaisua, niin rohkenen epäillä että erä on lyhyempi kuin nykyinen käytössä oleva no-ad:ineen. Samalla myös kolmas erä voitaisiin palauttaa arvoonsa. Nykyinen pitkä tie-break latistaa ilman muuta toisessä erässä häviölle joutuneen kamppailutahtoa jos takana on kuitenkin voitettu 1. erä.

Muuten, no-deuce soveltuu tietysti kaksinpeliinkin. Näitä no-ad:ja ja kummallisia tynkäeriä eritetään saada kuin käärmettä pyssyyn. Ainoa ero ylläolevaan olisi siinä, että sovellus alkaisi vasta "tasan 40"stä, joka olisi aina etutilanne, kun nelurissa jo "tasan 30"sta.

JK. Virheet yllä mahdollisia mutta toivottavasti korkeintaan vähäisiä.

1 tykkäys

Tuon kun saat myytyä kaikille tenniksen harrastajille, niin tarjoan lasillisen laamanmaitoa Macchupicchulla.

Olisihan sen näinkin voinut yrittää kertoa: Geimin voittaa se pari, joka ensiksi voittaa kolme pistettä kuitenkin niin, että voittaa kaksi viimeistä pistettä.

Tai: Geimi pelataan paras viidestä pisteesta kuitenkin niin, että on voitettava kaksi viimeistä pistettä.

Kumpi olisi paree? Niissä on vain se vika, että ne ovat vääriä.

Varmasti pystyt rutinoituneena sääntöjen tuntijana ytimekkääseenpään sääntömuotoiluun kuin minä. Myyntityö helpottuisi kummasti! Muutkin toki saavat yrittää.

Arbitron innostuksesta johtuen päätin olla imitoimatta nykyisiä sääntöjä millään lailla. Siis näin se menee jämpisti kirjoitettuna:

Voittaakseen geimin on nelinpelissä voitettava kolme pistettä kuitenkin sillä poikkeuksellä että neljän pelatun pisteen jälkeen tilanteen ollessa tasan 30-30 saa edun se pari joka on voittanut viimeisen pisteen. Voittamalla etunsa voittaa samalla geimin. Häviämällä sen etu siirtyy välittömästi suoraan vastustajalle. Näin jatketaan kunnes toinen pari on voittanut kaksi pistettä peräkkäin, samalla geimin.

JK. Olen tullutkin aika varmaksi siitä, että samassa ajassa missä nyt pelataan kymmenisen no-ad-geimiä (n. erän verran) voitaisiin pelata pari, kolme no-deuce-geimiä jo seuraavaa erää.

Siihen verrattuna nelinpelin erä keveni no-ad-sovelluksella vain hyvin vähän vanhan traditionaalisen pistelaskun ajasta. Kolmannen erän muuttaminen katkaisupeliksi sen kevennyksen teki.

1 tykkäys

Tuntuu vähän siltä, että ilmassa on jonkinlaista muutoksen tuntua. Osittain se johtuu tietysti siitä, että on todennäköistä, että mestarikolmikkomme lähiaikoina jättää kentät ja meidät vain muistelemaan. Onko kyse vuosista vai kuukausista, ei ole tässä nyt merkittävää.

On selvää, että kolmikon (+3 tai 4 muutakin nimeä) väistyminen haalistaa yleisön kiinnostusta lajiin. Suuri osa yleisöstä on myös on lajin harrastajia, joten ainakin leipänsä tenniksen liepeiltä tienaavat ovat tienhaarassa. Mitä tehdä? Jatkaa samalla koetulla linjalla uusiin federereihin ja nadaleihin uskoen vai? Samaa ja vain vähäisten muutosten linjaa on oikeastaan NextGen-turnauksen kokeiltavanakin olleet innovaatiot. Merkittävimmät mutta vain pistelaskuun liittyvät ehdotukset toisivat vain lisää sattumanvaraisuutta ottelutuloksiin ja liu’uttaisiin vain etäämmälle päättymässä olevasta miestenniksen ylivertaisesta kaudesta.

Tienhaaran toinen tie johtaisi tiukempiin taisteluihin voittopisteistä jo geimien sisälläkin, ei millään no-ad-lyhenteellä kuitenkaan vaan työllä. Tarvittavan työn tekemistä tavallaan itsestään edesauttaisi syötetyn tennispallon helpompi tavoitettavuus. Se on ainoa konsti, jolla tennisottelun kamppailuluonnetta voidaan ylläpitää myös tulevaisuudessa pelaajien fyysisten ominaisuuksien kehittyessä aina vain lisää pisteen avausta suosivaksi.

Tähän usein vastataan, että 2000-luvun ihminen ei kestä pitkissä tennisotteluissa varsinkaan erien keskivaiheiden näennäistä tapahtumattomuutta vaan vaatii jännittäviä tilanteita, ns. tärkeitä pisteitä useammin. Toissavuosikymmenellä tähän samaan otteluiden tiivistämistarpeeseen jouduttiin television vaatimuksesta. Niinpä juuri vuosituhannen vaihteessa haluttiin ottaa käyttöön tämä no-ad-ratkaisu yhtaikaa sekä jännittävänä että peliä nopeuttavana.

Kovasti yritetään edelleen, 20 vuotta myöhemmin, vaikka valtavasti paisunut televisio urheilukanavineen
ei enää taida moista tiivistämistä haluavankaan. Nykyisyyttä varten on täytynyt keksiä uusi tarveselitys. Nykyihminen tottuneena näppärien taskuun mahtuvien laitteittensa käyttöön ei mukamas kertakaikkiaan pysty seuraamaan samaa tapahtumaa ilman tiheästi toisiaan seuraavia huipennuksia.

Kummallinen selitykseksi! Juuri älylaitteensa ansiosta nykyihminen voi helposti päästä tenniskatsomostakin -oli sitten paikan päällä tai ei- seuraamaan hetkeksi vaikka ampumahiihtoa Holmenkollenille tai katsahmaan keskenjäänyttä Norma Shearerin uusinta elokuvaa. Selitys perinteellisen tenniksen pärjäämättömyydessä digi-digi-maailman kaikkivoipaisuudessa ei ole looginen. Digikin elää ja voi hyvin vain välittämiensä tuotteiden avulla. Jos niitä sitten jonkun mielestä pitää ruveta modifioimaan siihen maailmaan kuviteltuja tarpeita varten, olisi aika vaihtaa ainakin mietintämyssynsä merkkiä.

Tässä ketjussa on esitelty ykkössyötön tehon vähentämiseksi ainakin 1) olkapään korkeudelta lähtevä syöttö, 2) kapeampi syöttöalue, 3) Van Alen Line takaisin, 4) syöttölinja verkkoa lähemmäksi, 5) syöttöalueen karhennus koville kentille, Järjestys on oma juuri nyt. Yhteistä niille on ainakin se, että niiden vaikutus ei ulotu itse pelissä palautusvaihetta pidemmälle. Siksi siitä puuttuu joidenkin mielipidevaikuttajien haluama verkon korkeuden lisääminen. Vain yhden syöttöpallon salliminen koskee eli sattuu harrastajiin liikaa. Siksi sitäkään ei näy. Ei myöskään ihmisluonnon vastaista palaamista vanhaan mailateknologiaan voi pitää vakavana vaihtoehtona.

2 tykkäystä

Keskelle siirretyn kolmanneksella (137 cm:llä) kavennetun syöttöalueen (3x7 jaardia) ylimääräisenä plussana olisi kiistatta syöttö&volley-pelityylin palaamisen tulevan ainakin mahdolliseksi. Vaikka palauttaja nykyistä paljon useammin pystyisikin lyömään pallon vauhdilla takaisin myös ykkössyötöstä, niin keskikaistaa pitkin verkolle ryntäävää syöttäjää ei niin vain ohitetakaan.

Syöttäjä peittäisi juostessaan vastaanottajalta isomman kulman kuin nykysyöttöruudusta palautettaessa. T-pisteen tuntumaan ne entiset S&V-peluritkin syöttönsä enimmäkseen tähtäsivät. Jos keskilinjaa ei enää olisi, keskelle suunnattu syöttö pysyisi varmemmin ruudun sisällä. “Ja nyt verkolle!”

Verrattuna nykytilanteen luonnolliseen pitkin linjaa tapahtuvaan palautusohitukseen keskisempi palauttajan asema toisi ongelmia tälle. Palauttajan tarvitessa ja käyttäessä riittävän isoa kulmamuutosta ohituksen onnistumiseksi, niin sivulinjat toimisivatkin aika lailla takalinjan tavoin ja palautus menisikin herkästi pitkäksi (korjaan: leveäksi).

Taisin unohtaa mainita, että ajatuksena on että vain keskimmäinen “ruutu” olisi käytössä kaksinpelissä. Pidän tässä esittämääni varteenotettavana bonuksena ehdotukselle vaikka sen päätarkoitus onkin toinen. Millään muulla mainitsemistani vaihtoehdoista ei ole vastaavaa ekstraa saavutettavissa.

2 tykkäystä

Tuolla vähän toisaalla mutta täällä kuitenkin oli juttua Santorosta, jolla taisi olla parikymmenvuotinen ura huipun tuntumassa. Noin kymmenen vuoden takaisesta haastattelusta pistin aikanaan talteen vanhaan YLEn keskustelupalstalle (oma tankeroitu käännökseni).


Fabrice Santoron ollessa 11-vuotias tennisvalmentaja kertoi hänelle (ollaan kai vuodessa 1984, viisi vuotta myöhemmin FB on RG:n juniorimestari ja juuri 17 vuotta täyttäneenä vuoden 1989 lopun kakkosjuniori), että jos tämä tosiaan tahtoi parantaa peliään, Fabricen oli opittava lyömään yhden käden kämmentä kahden käden lyönnin sijasta, jota hän oli käyttänyt kohotettuaan tennismailaa ensi kerran viisivuotiaana.

Nuori Fabrice, joka ei ollut vielä päättänyt, viettäisikö elämänsä jalkapallon vai tenniksen parissa, kieltäytyi. (Fabricen onneksi jalkapalloilijaisäkin vakuuttui poikansa pelityylistä!)

Samasta haastattelusta: “Tänään Santoro antaa vain vaistolleen kunniaa tuosta päätöksesta, mutta myöntää toisenkin syyn olleen. Selittääkseen sitä hän pitää kuvitteellista mailaa edessään molemmilla käsillään, heiluttaen sitä vasemmalle ja oikealla kuin ‘valomiekkaa’, virnistää ja sanoo: ‘Jos pelaa näin, se on hauskaa.’”

Kirjoitin aiemmin:" Taakseheilautus ja lyöntiheilautus vain vaihtuvat keskenään. Voiko mikään olla sen luonnollisempaa!?!?"

Santoron ajattelu vastaa omaani eli ymmärrän, ettei tarvinnut pakottaa itseään oppimaan valmentajan käskystä kymmentä erilaista kämmenlyöntiä ja vähintään samaa määrää rystypuolen lyöntejä…

Olen edelleenkin vaistonvaraisuuden kannattaja. Mutta ns. kehitys taitaa kulkea päinvastaiseen suuntaan. Oliko Santorolla onnea syntyessään kaukaiselle Tahitille, johon eivät Pariisin valmentajavelhojen komentamiset yltäneet…

Tuo että lyönnit ovat varsin samansukuisia sekä vasemmalta että oikealta puolelta lyötynä saa jonkinlaista lisähelppoutta siitäkin, että liikesarja taaksevedosta lyöntiin ja takaisin on niin lähellä liikesarjaa lyönnistä taaksevetoon ja takaisin. Normipelaajalle sinä on neljä jyrkästi erillistä osaa, jotka Santorolle olivat tavallaan vain yhden ja saman teeman muunnosta.

Santoro kehittyikin tavattoman varmaksi pelaajaksi (Siitä oli huima esimerkkikin jota tosin en muista.) Juuttui joksikin aikaa siihen, mutta kyllästyikö liian vähäiseen hauskuuteen ja vaihtoi kiinnostavampaan, rohkeampaan pelitapaan. Niinpä hänen tilastoistaan voi lueskella kummallisia rekordeja, joita on lueteltu ainakin wikipediassa.
Jatkuu (ehkä). Mistähän tuo lihavointi tuli?

1 tykkäys

Marat Safin, entinen #1 ja 4-kertainen GS-finalisti, hävisi kaikki 7 matsiaan Santoroa vastaan ja sanoi tulevansa hulluksi nähdessään Santoron nimen kaaviossa matkansa varrella. Näin siis 193 cm pelaaja, kenen lyönnit olivat isoja ja jolla oli hyvät “koko kentän pelaajan” taidot.

1 tykkäys

Kerran Safin voitti, hävittyään viisi ensimmäistä. Lopulta 1-7 voitoin ellei huomioi yhtä ret. ottelua.

Kohtasivat vieläpä usein juurikin Safinin huippuvuosina 2000-2001. Viisi matsia tuolloin lyhyen ajan sisään.
Safin oli vuonna 2000 ATP1 ja Santoro samana vuonna ATP31. Ja nuori kärkipelaaja otti kuokkaan toistuvasti. Toki tuossa oli seitsemän vuoden kokemuserokin. Nuori Nieminen hävisi samoilla sijoilla pyörineelle Santorolle myös aina. Oliko 0-4.

EDIT. Itse asiassa se oli nIin, että parhaiden vuosien parhaassa peli-iässä oleva Nieminen hävisi aina noin 35vee alemmalle rankatulle Santorolle. 0-3 tilasto.

3 tykkäystä

Voi vain kuvitella kuinka “ikävää” ja vaikeaa on pelata tuollaista, hyvin liikkuvaa taituri pelaajaa, vastaan.
Tosin Roger kyllä pyöritti Santoroa melko suvereenisti, en tosin ole tutkinut heidän välisiä tilastoja.
Mutta muistan heidän ottelunsa viihdyttäväksi.

Federer-Santoro: 9-2. Kolmesta ensimmäisestä kohtaamisesta (1999-2002) Fabrice vei kaksi, sen jälkeen ei saanut erääkään Rogerilta.

2 tykkäystä

Santoro vs Blake UsOpenista 2007 jäänyt mieleen ja taitaa olla jossain edelleen osittain nauhalla. Blake voitti kerrankin viisieräisen, mutta koville otti. Hyvä kontrasti muutenkin. Santoron taito vastaan Blaken nopeus. Olisko edelleen nopein pelaaja, ehkä Monfilssin kanssa, mitä olen nähnyt.

Näitä kolmea musketööriä Clement, Santoro ja Grosjean alkoi arvostamaan vasta urien ollessa jo yli puolen välin. Olivat sen verran sitkeitä vastustajia.

1 tykkäys

Yllättävä kommentti Blaken nopeudesta. En muista tuota matsia, mutta Blaken pelityylin muistan kyllä hyvin. Valtavan kovat suorat lyönnit ja usein tuotti syötönpalautuksillaan erityisesti Jarkolle vaikeuksia, jos Jarkon ykkönen ei kulkenut, niin James murhasi Jarkon kakkossyötöt. En tiedä missä vaiheessa Jamesin uraa tämä matsi taikuria vastaan oli, mutta varsinkin Jamesin uran loppupuolelta muistuu mieleen liikkumisen olleen erityisesti Jamesin heikkous. Saattoi tietysti olla selkävaivojen aiheuttamaa hidastumista? Selkävaivoja hänellä muistaakseni oli enemmänkin. Onko joku lukenut Jamesin kirjaa? En ole itse lukenut, mutta muistikuva olisi että olisi kertonut kirjassa näistä vaivoistaan, ja että pelaaminen olisi ollut enemmänkin ihme niillä selkäongelmilla.

Vai tarkoittikohan lyöntinopeutta? Kämmen.
Sopisi myös tuohon Monfilsiin.