Vastaan täällä tuohon 2017-ketjuun:
Ottamatta kantaa kovien kenttien jakoon hitaisiin (huonoko) ja nopeisiin (hyväkö) en pidä kovien kenttien dominoivasta asemasta yleensäkään. Monet niistä ovat väkisin ja kovin keinotekoisesti (sopivan karkeata hiekkaa vain pinnoitemaalin sekaan ja hyvä tulee, mukamas) tehty niin karhaiksi eli hitaiksi, että niillä on tarkkana oltava jopa kävellessä.
Moisilla “liimakitkapinnotteilla” ei tenniskenttien ulkopuolella ikinä joudu edes kävelemään!
Oheinen (jos onnistuu) kuvaa ATP-turnausten kenttäalustojen jakautumaa vv. 1971-2013. Sininen ja lila (kovat kentät, ulkona ja sisällä) ovat lisänneet osuuttaan tänän vuosituhannen aikana reilusti yli puoleen kaikista. Huomattavaa on, että mattoturnaukset (eräänlainen sisäversio ruohoturnauksista, vaaleansininen) on hävinnyt kokonaan kuvasta.
Tämä ikävähkö fakta koskee myös meitä harrastelijapelureita, jos ei muuten niin ainakin alaraajavammoina! Mihin tarpeisiin ja keitä varten tennis 1800-luvulla kehiteltiin? Jos lähtökohtana olisi silloin ollut kehittää kiinnostava urheilumuoto 2000-luvun 2-metrisille atleeteille, niin varmaan monta tarkkaan fundeerattua ratkaisua olisi tehty ainakin jossain määrin toisin.
Siis: Nukkapintamatot takaisin sisähalleihin ja ulos ruohokenttiä sinne missä ilmasto suosii: muuten massakenttiä. Kovien kenttien luonnolliset paikat olisivat puolijulkiset puistokentät “kuin silloin ennen”. No, taidan olla joviaalilla tuulella: Neljäsosa ATP-turnauksista voidaan jättää koville.