Big deal? -99 vai 09 - kielletty mikä kielletty ja sillä hyvä, samoin kuin puulattiat. U S openiakin on pelattu ruoholla ja massalla, muttei pelata enää.
Nekin siis kiellettiin. Toivottavasti eivät tee samaa temppua Wimbledonille ja Ranskan avoimille!
Outo kuriositeetti tuo vain kolmen vuoden massajakso US Openissa (vv. 1975-77) ikiaikaisen ruohopelaamisen jälkeen. Havaittiinko huonoksi? Mutta jo tai vasta vuodesta 1978 lähtien on ainakin yksi GS pelattu kovilla.
Ruohosta luovuttiin AO:sakin sitten vuoden 1988 alusta, josta lähtien puolet GS-turnauksista ovat olleet kovien kenttien turnauksia. Nyt näitä vuosia on kertynyt 30. Vuosina 1925-1974 pelattiin sopuisasti neljä GS:äämme kolmena ruohoturnauksena ja yhtenä massaturnauksena.
GS-detaljina voidaan pitää sitä, että tennikseen koko käsite ruvettiin yhdistämään vasta vuonna 1933. Australian Jack Crawford oli voittanut ennen Yhdysvaltain avoimia sen vuoden kolme aikaisempaa “avointa”, ja joku urheilureportteri povasi hänelle neljännestä voitosta todellista “Grand Slamia”. Ei tullut, hävisi finaalin Fred Perrylle. Muutama vuosi tuosta Don Budge sitten teki sen, ja käsite oli lopullisesti syntynyt.
Joka toinen vuosi pitäisikin tulevaisuudessa yksi GS-kisa vaihdella eteläisellä pallonpuoliskolla Australian kovien kenttien turnauksen ja Argentiinan massaturnauksen välillä. Ajoitustakaan ei tarvitse muuttaa.
Tuossa syyskuun puolivälissä sitten jatkui tuo “kovat kentät nopeammiksi/hitaammiksi” -keskustelu ATP2017-ketjussa. Toinen osapuoli katsoi, että (liian) nopeat kentät estävät pisteiden voittamisen perinteellisellä rakentamisella joko niin, että a) syöttäjä voittaa pisteen kutakuinkin suoraan tai b) saa heti pisteen alussa niin suuren yliotteen että jatkovaihe vääjäämättä latistuu.
Sen toisen osapuolen mielestä (liian) hitaat kentät oikeastaan estävät pisteiden voittamisen järkevän mittaisella rakentamistyöllä eikä siitäkään aina oikein valmista taida tulla, vaan piste päättyy sitten aikanaan tylsästi jommankumman tekemään helppoon virheeseen. On havaittavissa myös, että tätä mieltä olevat katsovat tällaisen kehityksen olleen voimakasta viime vuosina ja että kehitys tuntuu menevän koko ajan lisää siihen suuntaan.
Tennistä on pelattu kovillakin kentillä jo kauan; myös tarkkaan tilastoituna. Kukaan ei kuitenkaan tunnu tietävän, kumpi osapuoli on oikeassa. Eihän tuommoinen, merkittävän suuri eroavaisuus käsityksissä mitenkään voi olla pelkkä mielipide- tai makukysymys. Osapuolet mutta erityisesti olemassaolevan tilanteen jotenkin hyväksyneet keskitien kulkurit näkevät asiassa eittämättä vanhan sananparren “harakka tervatulla katolla” -mukaisen ristiriidan. Nämä maan hiljaiset (tolkun ihmisetkö?) taitavat ensisijaisesti uskoa kaikkien muutosten olevan lähinnä pahasta tälle suurelle ja suurenmoiselle lajillemme!
Mutta jos ei harakankaan tilanne ole symmetrinen (Nokka lienee helpompi saada irti ilman että pyrstö tarttuu kuin toisinpäin!), niin ei tämä tennisprobleemakaan ole sitä. Pelattavan pisteen aikana se uunituore syöttöpallo pomppaa kentästä (“liian nopeana tai hitaana”) tietysti vain kerran. Myöhäisempiä mutta kuitenkin saman pisteen aikaisia, kaikkia muitakin pomppuja on osapuolijaottelun mukaan siis voitava pitää yhtälailla liian nopeina tai hitaina. Lienee selvää, että esim. 5-10 pompun eli 3-5 lyönnin per pelaaja per piste seuraaminen on normaalikatsojan kannalta paljon hauskempaa kuin yhden pompun kestävän. (Huomautus epäileville tuomaksille: Syöttö&volley-fanienkin mielestä pisteen ihannelyöntimäärä taitaa olla sentään tuo viisi eikä kolme.)
On jouduttu metsään, kun kaikella tarmolla pyritään alustaratkaisuilla sovittamaan ihanteelliseksi juuri syöttöruutuun putoavan syöttöpallon pomppu. Eksyksissä olemista lisää se, että palauttajankin luulisi ainakin yrittävän suunnata palautuslyöntinsä minne tahansa muualle kuin tuohon syöttöruutuun, ei tosin toiseenkaan: jäisi lyhyeksi. Samasta syystä ei jatkolyöntienkään päämaali ole ainakaan yleisesti arvioituna syöttöruutujen alue. “Pituus on valttia”, sanoi se entinen tennisselostajakin.
Syöttötilanteessa maalina on vain noin 1/8 koko tenniskentän (kaksinpeli) pinta-alasta. Olisi oikeus ja kohtuus, että tuolle kentän moninkertaisesti suuremmalle alueelle mahdollistettaisiin niin iso osa tennispelin tapahtumista kuin suinkin. Kuitenkaan niiden kiinnostavuutta ei saisi tippaakaan vähentää, ainoastaan määrää kasvattaa. Uskon vakaasti yleisön lisäksi myös valtaosan pelaajista (huipuista harrastelijoihin) olevan samaa mieltä.
Alusta-ajattelussa onkin lähdettävä siitä, että kentän pinta olisi “räätälöity” sellaiseksi, että… ässiä nähtäisiin… palauttaja saisi useammat syöttöpallot takaisin … syöttäjä voittaisi useimmat syöttögeiminsä (kuten nytkin)… ottelun voittaminen olisi joskus mahdollista vaikka olisikin voittanut eneämmän geimejä palautus- kuin syöttövuorossaan… jne.
Olisi syytä panna sordiinoa tähän kovien kenttien hitaus/nopeus-keskusteluun, ainakin koko kenttää koskevana yleisratkaisuna. Tässähän on perimmältään kysymys vain ykkösyöttöpallon paremmasta saavutettavuudesta, ja siihen on paremmat keinonsa kuin alistaa koko iso tenniskentän alue siihen tehtävään! Tuolta ATP2017-ketjusta parin huumoriviestin innoittamana keksin, mikä olisi ylivoimaisesti helpoin tapa hoidella asia pois päiväjärjestyksestä: karhentamalla hidastaa syöttöruudun aluetta. Tai puolueettomammin: käyttää syöttöruutujen alueella pinnoitteena hitaampaa maalisekoitusta kuin takakentän alueella. Ei se sen vaikeampaa olisi näillä muovikentillä!
Berasateguin ehdotus pienemmästä syöttöruudusta on järkeenkäypä, mutta eihän syöttöruutujen mittoja voi muuttaa vain kovia kenttiä varten. Ja massakentillä se voisi merkitä liian helppoja palauttajan läpilyöntejä. Myös pienentämismäärä ja syöttöalueen paikka vaatii miettimistä…
JK. Jos kentällä käytetään kahta eri alustaa, niin ne pitäisi olla helposti erotettavissa myös silmämääräisesti. Mikä olisikaan parempi syöttöalueen väri kuin punainen, ja yhtä looginen olisi takakentän värinä vihreä.
Tämä ei kuitenkaan mitenkään muuta käsitystäni kovista kentistä. Menee muuten myös niin päin, että kyllä nukkapintaisille sisäkentille, matoille (carpet) voidaan tehdä samanlainen jako “punaiseen” syöttöalueeseen ja “vihreään” takakenttään. Loppujen lopuksi jalkavammojen vähentäminen onkin lähinnä halusta kiinni. Mikähän lienee niiden hinta?
4 tykkäystä
Yksi vaihtoehto voisi myös olla tasaisesti nopeutuva alusta syöttöruudussa verkolta kohti syöttörajaa. Tällöin pinnoite kannustaisi lyömään hyvää alakierteistä stopparia mahdollisimman lähelle verkkoa. Hitaampi ja karkeampi syöttöruutu tulisi todennäköisesti lisäämään kierteisten syöttöjen käyttöä ja vähentämään suoria syöttöjä.
Mattopintojen ongelma ei mielestäni ole nopeus, vaan se että pallon pomppu tulee liian matalaksi. Tällöin yläviistosta tuleva pallo ei lähde vastaavassa kulmassa pompusta, vaan se lähtökulma on pienempi, kuin tulokulma. Siten pallon pystysuuntaisesta komponentista osa muuttunee vaakasuuntaiseksi, ja pallosta tulee vähän omituinen lyödä. Kova nopea olisi minusta parempi.
1 tykkäys
Meneppä valittamaan sille Lontoon esikaupungin ikivanhaa, suurta tenniskeskusta isännöivälle tenniskerholle: “Sorry, mutta ettekö ole huomanneet, kuinka omituista teidän kentillänne on lyödä. Vaihtakaa nyt ihmeessä kenttänne korkempipomppuisiin!”
Ei ole järkevää eikä edes yksinkertaista jotenkin lineaarisesti nopeuttaa kenttäpintaa välillä verkko-syöttölinja. Nopeimmat syötöt lienevät samalla myös niitä pisimpiä, joten koko manooverisi hyöty itse pääasian kannalta tyssähtäisi siihen.
Stoppariehdotukseesi: Ollaan tykillä ampumassa kärpäsiä, jos kenttiä tietoisesti ruvettaisiin muuntelemaan eri osistaan kuhunkin lyöntitilanteeseen parhaiten sopivaksi. Syöttö olisi poikkeus.
Tuota ei voi jättää silleensä…Matalapomppuisella (“pehmeällä”) kentällä pallon pompunjälkeisen nopeuden pystysuorasta komponentista mikään osa ei muutu koskaan, milloinkaan vaakasuoraksi. Sitä on yksinkertaisesti vain enemmän kovilla, kimmoisilla kentillä kuin “pehmeillä”.
2 tykkäystä
Syöttöruutu olisi silti hitaampi, kuin takakenttä…
Syötöt tulee yleensä sinne aika taakse niin se ylimääräinen hitaus ei haittaisi mitään.
En haluaisi muuttaa perinteisten kerhojen kenttiä, mutta toisaalta en haluaisi tehdä yleisiksi standardiksi niiden omia kenttätyyppejä, joissa on oma omituinen viehätyksensä.
Pitää paikkansa, en ollut ajatellut asiaa loppuun asti. Jos pallo tippuu pystysuoraan, ei sitä voi saada liikkumaan vaakasuoraan, se on kertakaikkiaan mahdotonta alustasta riippumatta.
Ehkä tälle alustan nopeus/hitaus -osiolle tarvitaan pikku selvitys. Nopein alusta ei ole se, mistä pallo pomppaa vauhdikkaimmin, vaan se mistä juuri alustasta irronneen pomppupallon nopeuden vaakasuora komponentti on vähiten pienentynyt alustakosketuksen aikana. Tämmöinen pallo kulkee siis nopeimmin esim. syöttäjän mailasta vastustajan takalinjalle ja sieltä palautettavaksi.
Vauhdikkaimpia ovat kuitenkin epäilemättä kovien kenttien pomput, koska niillä pomppuun vaikuttaa ylöspäin nostava pallon ja kentän välisestä kimmoisuudesta johtuva voima. Pitää siis kentän olla ihan oikeasti kova! Jos nousevan pallon suunnasta ei mitään oteta huomioon, kovat kentät antavat (oikeastaan jättävät!) pallolle eniten vauhtia. Kun sitten kenttä on ruohoa tai nukkaista mattoa, tuo kimmovoima ylöspäin on pieni, mutta vaakasuora nopeuden osa hidastuu alustakosketuksessa kitkan vaikutuksesta vähemmän kuin kitkaisemmilla kovilla kentillä.
On tietysti mahdollista konstruoida semmoinenkin tenniskenttä, jossa tätä eroavuutta vauhdikkaiden ja nopeiden kenttien välillä ei ole. Luontokin osaa: peilikirkas jää. Ennen vanhaan pelattiin paljon esim. koulujen jumppasalien lakatuilla puulattioilla. Ei enää. Joku palstalainen tuntui kaipaavan lisää yhä nopeampia kenttiä ATP-kisoihinkin. En ymmärrä. Ruoho olkoon maksimi mitä tulee alustan nopeuteen!
1 tykkäys
Tuo siteeramani viimeinen kappale meni ikävä kyllä väärin! Vastustajan ad:n jälkeen on toisen voitettava jatkossa kolme pistettä enemmän kuin jo ad:hen ainakin kertaalleen päässyt. Kaikkien pisteiden ei tarvitse sentään tulla peräkkäin, jolloin geimin ratkaisu altavastaajan voitoksi on tietysti helpompi. Mutta ratkaisu vain venyy venymistään…
https://laine.keskuskentta.fi/t/tennis-tanaan-tai-huomenna/972/22?u=markusk
MarkusK taitaa saada haluamansa. Mahdollisesti vuodesta 2019 lähtien Grand Slameissa on vain 16 sijoitettua.
1 tykkäys
Sen verran tässä nyt vain, että tuo 32:n hätäratkaisu aikanaan A) köyhdytti kahden alkukierroksen pelikirjoa ja B) jopa Federer on sanonut, että hän on SAATTANUT hyötyä GS-kisavoittojen keräämisessä tämän 32:n ansiosta verrattuna 16:een. Niinpä saadaankin takaisin vertailukelpoiset GS-tilastot viime vuosisadan tilastojen kanssa.
Itse pidän päivänselvänä, että kova kolmikkomme (47 GS-titteliä 2000-luvulla) olisi joutunut tyytymään ainakin 10 vähempään jos 16 sijoitetun järjestelmä olisi ollut heidänkin aikanaan.
1 tykkäys
Aika kova arvio, kun katsotaan kuinka harvoin nuo kolme ovat hävinneet Grand Slameissa kuudentoista ulkopuolella oleville. Ehkä sieltä olisi jokunen kovempi vastustaja osunut kahden ensimmäisen kierroksen aikana, ja sitä kautta yllätystappio tullut, mutta kääntäen 16 sijoitetun systeemissä saattaisi kolmas kierros helpottuakin. Vertailukelpoisiksi kaikkien aikojen tilastoja ei koskaan saada, joten jospa tyydytään siihen, että jokaisen on menestyttävä omana aikanaan sen hetken säännöillä…
2 tykkäystä
VIestini meni spekulaatiospekulaatioksi, joka ei kuulu tähän ketjuun!
JA EILENKIN
Se taisi olla jo kesäisten päivien loppukevättä yli puoli vuosisataa sitten, kun Helsinki-Tenniksen (?) finaalissa Taivallahden tennisstadionilla maailman tähdet kohtasivat. Nämä olivat Dennis Ralston, jenkkitukkainen jenkki sekä australialainen John Newcombe. Parivaljakko oli epävirallissa listauksessa maailman vitonen ja kutonen silloin, jota tosin en tiennyt. Ilmassa olleen suuren tennisurheilujuhlan tunnun kuitenkin aisti. R:hän oli sentään edellisen vuoden Wimbledonin finalisti ja N oli ottava ensimmäisen suurvoittonsa samaisessa paikassa kuukauden kuluttua.
Kehtaako tähän kirjoittaakaan, että jälkimmäinen oli filmitähtimäisen komea mies joka taisi olla täyden stadionin yleisösuosikkikin. Ottelu oli tiukka ja vaihtelevuudessaan myös hyvätasoinen silloisella ymmärrykselläni. Katkaisupeliä ei vielä ollut olemassa, mutta kolme muuten tiukkaa erää pelasivat.
Ottelun voitti Ralston ja opin häneltä ainakin sen, miten voi tai saa noitua pelissä tekemäänsä tyhmää virhettä. Yht’äkkiä jenkki karjaisi: “I’m playing like an imbecil!”
En tietenkään muista, mitä oli tapahtunut, mutta myöhemmin on tullut jostain syystä lukuisia tilaisuuksia käyttää Ralstonin slogania… Toisaalta ei oikein raatsi. Jotenkin kai haluaa olla kuluttamatta sitä…
Elettiin jonkinlaista viattomuuden aikaa vaikka esim. Lähi-Idän kriisi oli pahimmillaan. Supertähtemmekin pyörivät tavallisina kansalaisina siinä seassa eikä mitään VIP-erottelua ainakaan huomannut.
Meikäläinenkin oli kai cokista ostamassa hm. vt. kahvilasta, kun viereen tuli Ralston kahvia ostamaan. Joku tärkeilevä “natiivi” tunkeutui siihen esittelemään itseään ja käyntikorttiaan, mitä ihmettä Ralstonkin suu täynnä munkkia hämmästeli:“Oh, you’ve got a card.” Kesän 1967 kynnyksellä tunsin olevani osa suurta maailmaa!
Entäs sitten? Taivallahden tappiosta sisuuntuneena Newcombe voitti 23-vuotiaana Wimbledonin nousten myös sen vuoden parhaaksi parhaaksi tennispelaajaksi. Ja jatkoakin seurasi siinä määrin, että on eittämättä yksi suurista australialaisista ja sen kultaketjun viimeinen lenkki.
Lisäys: Mahdollisen lukijan lienee syytä suhtautua varauksin ylläolevaan! Se voi olla pötyä. Historiikit nimittäin kertovat Dennis Ralstonin voittaneen John Newcomben “sisäkilpailujen” finaalissa 7-5, 4-6, 6-4 vuonna 1966!
No, onko tuolla ny paljo välii: sisällä vai ulkona, vuonna 66 vai 67, syksyllä vai keväällä, John vai Dennis, untako vain, ikimuistettava matsi kuitenkin…
7 tykkäystä
Viime vuoden elokuussa ajauduin miettimään täällä enemmänkin tenniksen pistelaskua ja Jimmy van Alenin, tie-breakin isän ajatuksia (Tampere Open 2017 -ketjun loppu). Huomasin, että aihe ajankohtaistui jo ainakin toissa vuoden keväällä.
Kai se oli puhdas sattuma, että heti Bud Collinsin kuoleman jälkeen. Van Alenhan oli kuollut jo neljännesvuosisata aikaisemmin. Mutta onko hänen jo “vanhatenniksen” tarpeisiin kehittelemänsä VASSS (Van Alen Streamlined Scoring System) saanut ratkaisevasti uutta nostetta nyt ehkä puoli vuosisataa myöhemmin.
Pistelaskumullistuksessa geimi-vaihe virtaviivaistettaisiin kokonaan, siis tykkänään pois tenniksestä. Onhan kolmiportaiset pisteet omanlaisensa kummajainen mutta juuri sen ansiosta normaalivartisillakin pelureilla on tenniksessä mahdollisuutensa.
Osa jutusta:
…After injuries, retirements and withdrawals dominated the start of the season, a conversation about tennis’ scoring format began. One proposed solution is a simplified scoring system: tiebreaker-type sets to 24 points (win by two) where players switch sides of the net after the first five points and every 10 thereafter.
It’s time to abolish the game as a unit of scoring, and here are six reasons why:
Read more!
- No individual would bear the burden of serving more points than the opponent.
Serving is strenuous. The service was originally so-named because serves were literally delivered by servants. The act was too taxing for the rich.
-
It equalizes the time between changeovers, enabling competitors to hydrate, rest and recover at regular rather than random intervals.
-
It reduces the average number of points played per set.
In the last four majors, contestants played an average of 60 points per set. The proposed 24-point set—won even by a minimum margin—equals 46 points, which is a 14-point differential.
- It normalizes relative match lengths.
Traditional scoring preserves and perpetuates inequity. It is unfair for a person to labor through a four-hour match, only to face an opponent in the next round whose previous match took merely an hour.
- It eliminates the inequity of winning more points than an opponent, yet losing the set.
Disrespecting the clock makes tennis a timeless tradition, but making a mockery of mathematics amounts to nothing but madness. In game scoring, a player can win up to 10 points more than an opponent, yet still lose the set. No-ad is systemically even more unjust, allowing one to win as many as 16 points more than an opponent, yet lose the set.
Collegiate doubles and Junior Team Tennis have resorted to an eight-game pro set, in which the losing team can win as many as 14 points more than the opponent. No-ad is even worse, enabling the loser to exceed the winner by 22 points.
- It democratizes tennis, making the sport fairer and friendlier by giving equal worth and weight to every point.
In reaction to these six reasons, several former…
JA EILENKIN (JATKO)
Vanha totuus lienee, että hyvää juttua ei pitäisi enää erikseen selittelyillä latistaa. Mutta kun rupesi asia jotenkin vaivaamaan… Vai mukamas “sisäkilpailut”! Olin jo vuosien saatossa etsiskellyt ihmeellisestä internetistä ko. ottelua mutta turhaa oli työni.
Uusia yrityksiä uudella äpuhelimellani tuon yo. muisteluni jälkeen, ja niin tarttui haaviin tämä kaukaisen sanomalehden otteluselostus kuin kumuna 52 vuoden takaa:
"Arizona Republic from Phoenix, Arizona on May 20, 1966 • Page 46
(Ottelu pelattiin perjantaina ilmestyneen lehden mukaan torstaina. Olivatko sankarimme jotenkin vaikuttaneet kaavioon ja sen pelaamiseen? Joka tapauksessa maanantaina piti olla jo molempien valmiina Pariisissa silloin alkavan GrandSlam-kisan takia.)
RALSTON WINS INTERNATIONAL TENNIS
Helsinki (AP) - Dennis Ralston of Bakersfield, Calif, defeated John Newcombe of Australia 7-5, 4-6, 6-4, for the men’s singles title in the International Tennis Tournament yesterday. Newcombe led 5-4 in the first set after being down 2-4. In the second he won four games in a row when Ralston led 4-2 after being down 0-2. Also in the third set Newcombe led 4-3 but Ralston was sharper."
Vaikka kolmatta erää ei liiemmälti selitellä, niin jo kahdesta ensimmäisestä selviää, että tilanteet vaihtelivat ja erien voittajat ja siis myös ottelun voittaja selvisivät aina vasta viimeisissä geimeissä ja jopa niin että tilanne keikahti alakynnessä olleen eduksi lopuissa. Eli syötönmurtoja oli molemmilla. Oikein olin muistanut!
Ei sen komean tennisottelun näkeminen jo jonkinlaiseen pelailuun päässyttä tennisharrastustani juuri tainnut hetkauttaa mihinkään suuntaan ainakaan välittomästi. Rankka kesätyökin asematunnelin rakennustyömaan hanslankarina odotti. (Se kesä 1966 oli muuten hieno säittenkin suhteen mutta yli kaiken muistaa siltä kesältä minihameiden invaasion) Mutta saattaapa hyvinkin olla, että kauaskantaneena välillisenä seurauksena mailat sun muut värmeet ovat lähtövalmiina edelleenkin, ihan kuin olisi vielä kentälläkin jotain sopivasti vähän kesken…
Kiitos loisto-ottelustanne Taivallahden tennisstadionilla Helsingin kesäisessä keväässä vuonna 1966, Johnny ja Denny!
1 tykkäys
Dude, kuinka vanha sä oot? Tosin ikä on vaan numeroita.
Tuolla unisex-ketjussa kysyi MKalkku tällaistakin: “Haen siis tällä sitä, että ihmisten keskipituus on kasvanut ja varmasti kaikkien lajien urheilijoidenkin keskipituus. Kasvaako ihmiset ja lajit sopeutuu ja kehittyy sen mukaisiksi?”
Eri lähteitä yhdistämällä ja fundeerauksella olen päätynyt siihen, että länsimaisen nuoren miehen keskimääräinen pituusmitta on viimeisen 150 vuoden aikana noussut n. 165 cm:stä n. 180 cm:iin. Joka vuosi toisi millin lisää, ei kuulostaisi huomioonottamisen arvoiselta.
Jos ajatellaan tennistä, niin riittävällä tarkkuudella voidaan päätyä siihen, että syöttötilanteessa näitten keskiarvomiesten nyrkki olisi nyt 20 cm ylempänä kuin 150 vuotta sitten.
Edelleen päästään siihen uskoessamme valikoitumistakin tapahtuneen ja tapahtuvan pitempiin urheilijoihin, että syöttöpallon osumiskorkeus on tenniksen alkuajoista noussut kymmenisen prosenttia (250->275 cm).
Jos ajatellaan, että syöttöön keskeisesti vaikuttavat mitat (verkon korkeus, syöttölinjan ja takalinjan etäisyydet verkosta) olisivat ideaaliset pelin kulun kannalta silloisten kehittelijöiden mielestä ja silloista miestä varten, niin samaan ideaaliin pyrkiminen merkitsisi tänä päivänä 8 cm verkon nostoa tai toisena vaihtoehtona syöttölinjan siirtoa 85 cm verkolle päin. (Simppelinä tarkistuksena laskin eron myös osumaparille 230->255 cm ja tulokseksi tuli 90 cm siirto verkolle päin.)
Jälkimmäinen olisi jotensakin kätevä mittamuunnos. Syöttöruudun nykyinen pituus on 640 cm ja takakentän mitta pienempi, 550 cm. Nämä mitat yksinkertaisesti vaihtaisivat paikkaa, ja simsalabim, meillä olisi tenniskenttä joka olisi mittatilauksena räätälöity nykymiehelle samanlaiseksi jonka Henry Jones kumppaneineen sai monivuotisten perinpohjaisten mittausten ja kokeilujen jälkeen vihdoin valmiiksi kuudenteen Wimbledon-turnaukseen vuonna 1882.
3 tykkäystä
Ylemmässä kuvassa on arvioitu vuonna 1898 syntyneiden miesten aikuispituus ja alemmassa 100 vuotta myöhemmän polven. Eli nykyiset nuoret miehet.
Kymmenisen cm näyttää nuorten miesten keskipituus nousseen sadassa vuodessa ainakin läntisessä Euroopassa: vajaasta 170 cm:stä vajaaseen 180 cm:iin. Wimbledonissa alkuaikoina pelanneet olivat vielä 40-50 vuotta aikaisemmin syntyneitä. Kovin huonoa omaatuntoa en kanna siitä, että noin vain muutin 10 cm puolitoistakertaiseksi!
1 tykkäys