Milanossa pidetään marraskuussa korkeintaan 21-vuotiaille tennisturnaus, joissa kokeillaan läjäpäin mahdollisia uusia tennissääntöjä.
Yksi kokeilukohde tulisi olemaan Jimmy Van Alenin kehittämä no-ad-pistelasku, josta kirjoitin jo äsken väärässä ketjussa mm. näin: “Geimi ratkaistaisiin ‘paras seitsemästä pisteestä’ eli taas tuo äkkikuolema-ajatus, mistä siis ‘no-ad’ on jäänyt hm. kituliaasti elämään.”
ATP yrittää kolmen kuukauden kuluttua puhkua jonkinlaista puhtia tuohon viime vuosituhannen hiipuvaan hiillokseen. Kova tehtävä, koska juuri kukaan ei katsojana haluaisi luopua nykysysteemistä ja tuskin kukaan pelaajakaan sitä rakastaa. On vain tyydyttävä siihen mitä ylhäältä sanellaan.
Vai onko todella? Nykysysteemin vikahan on siinä, että normaalit kuuden pisteen geimit saattavat venyä 8, 10, 12, 14 jne. pistettä käsittäviksi uuvuttavankin usein.
Yksinkertaistettuna no-ad:ssa pelataan geimi ilman etukamppailua loppuun siten, että “tasan40”:ssä heti seuraava piste ratkaisee geimin voittajan. Tenniksessä on kuitenkin vieras semmoinen ajatus, että molemmilla on edessä oleva piste yhtä tärkeä ja jonka suhteen molemmat ovat symmetrisessä asemassa.
Ajateltakoon nyt esim. ottelupalloa, eräpalloa tai jopa murtopalloa (Tähän ei nyt saa sotkea syötön ja vastaanoton “vaikeusasteiden” eroa!) Kaikki kolme esimerkkiäni ovat nimeltäänkin sitä -ainakin siinä vaiheessa- vain toiselle.
Äkkikuolema- eli no-ad-ratkaisu sotii tuota vastaan siinä, että kumpikaan pelaaja ei oikeastaan ansaitse pääsemistä siihen vaivaisen yhden pisteen päähän voitosta, koska ei ole päässyt geimissä yhtään edelle toisesta. (Myöhemmin! Tässä pienenpieni ristiriita täsmällisyydessä alempana olevan kanssa, mutta en viitsi enää hieroa…)
Ylipitkät geimit johtuvat yleensä siitä, että vastustajan ad:n jälkeen sen toisen onkin voitettava peräti kolme pistettä voittaakseen geimin, siis kolme peräkkäistä mikä ei olekaan ihan helppoa (Ja sitä se ei ole ainakaan vastaanottajalle. Sehän on oikeastaan sama kuin nousisi 0-40:sta tasan40:een.). Tilanne voi luisua sitten ihan päinvastaiseksi, ja taas pitää voittaa kolme peräkkäistä pistettä jne… Tämä tuntuu aivan turhalta rääkiltä syöttäjän kädessäkin!
(Jatkuu)
Ratkaisu on yksinkertainen: Miksei kaksi peräkkäistä pistettä riitä? “Tasan40”:ssa syöttäjä syöttää ykkösruutuun. Jompikumpi saa ad:in. Geimi päättyy tähän jos on päättyäkseen, ja kaikki mennyt toistaiseksi vanhan systeemin mukaan.
Mutta…Jos ad:in saanut häviää sen pisteen, niin ad siirtyy suoraan sen pisteen voittaneelle. Nyt syöttää ykkösruutuun vaikka ad! Ja jos voittaa sen pisteen, on voittanut kaksi pistettä peräkkäin ja ansaitsee geimin voiton. Joka syöttötilanteessa on etutilanne menossa jommallakummalla mutta voittamalla sen pisteen se toinen saa edun ja sitä kautta…
Teoriassa tuokin voi tietysti jatkua “loputtomiin” molempien voittaessa vuorotellen yhden pisteensä mutta ei käytännössä. Onhan jokainen piste toiselle ad-tilanne eikä sitä deuce-vaihetta ole ollenkaan. Lisäksi juuri tuo merkitsee ilman epäilyksen häivää parempia murtomahdollisuuksia palauttajalle syöttäjän ollessa pakotettu pienentämään riskitasoaan.
Jos tenniksessä on ihan oikeasti tarve nopeuttaa geimin ratkaisuvaiheita, niin no-ad on siihen kehno ratkaisu. No-deuce on siihen tarkoitukseen paljon parempi mm. siksi, että lajiin aina kuulunut kamppailuhenki ei katoa minnekään!
Muistan kiinnittäneeni tähän kahden ykkössyötön syöttöstrategiaan ensi kertaa huomiota heinäkuun lopun 1999 Pyynikin Ch-kisan semifinaalissa. Juuri 18 v. täyttänyt Jarkko Nieminen hävisi 5-7, 3-6 jollekin itävaltaltalaiselle (Spöttl). Muistaakohan Jarkko, uskon muistavan? Itse taisin todeta jollekin, että “kaverihan lyö pelkkiä ykkösiä”.
Mieleen jäivät Spöttlin jotenkin ylimitoitetun riemukkaat tuuletukset voiton jälkeen (semivoitto 18-vuotiaasta!), mutta ne taisivat olla tarkoitetut lähinnä onnistuneelle syöttötaktiikalle. Finaalissa sitten kokenut Vacek voitti ja kolmannen erän jopa puhtaasti 6-0. Oli selvästi nähtävissä, kun riskillä syöttäminen rupeaa yskimään niin sitten ei oikein ole mitään enää tehtävissä. Kaikki usko pärjätä tavanomaisellakaan syöttötaktiikalla murenee…
Taskukalenteriiini on finaalipäivälle merkitty Vacekin voiton lisäksi “(OIVALLUS)”. Aiheeseen törmäsin vasta parisen vuotta myöhemmin jonkun amerikkalaisen kirjoittamassa blogissa, jossa tämä oli yhtenä asiana monien joukossa ja siten aika ylimalkaisena mukana lähinnä oman pelinsä kuvauksessa. Ilmeisen vähälle huomiolle tämä asia on jäänyt, ainakin näin luulen vai olisiko enemmän arvauksesta kysymys…
Milanon turnauksessa no-ad’a paljon mullistavampi sääntökokeilu tulisi olemaan lyhyet erät. Ne pelattaisiin no-ad-säännöllä neljään (tie-break kuitenkin jo 3-3:ssa), ottelut ratkaistaisiin paras viidestä erästä.
Murtomahdollisuuksien radikaali väheneminen merkitsisi tietysti paitsi syötönmurtojen vähenemistä, erityisesti vastamurtojen miltei täydellistä katoamista kuvasta. Tähän vaikuttaa tietysti sekin, että syötön menetys vaikka ihan alussa noin lyhyessä erässä, panee häviöllä olevan käytännössä luovuttamaan sen erän ja keskittymään jo seuraavaan erään. Samalla oikea taistelu erävoitosta käytännössä herpaantuisi jo parin geimin jälkeen.
“Vaihtoehtona” tuolle latistettaisiin myös erän keskeiset vaiheet siihen edessä olevan tb-ratkaisun odotteluun. Jo nykyerissä sattumalla on melkoinen rooli tb-erän voittajaa ratkaistaessa. Kun ja jos katkaisupeliä sovellettaisiin 6-6:n sijasta jo 3-3:ssa, niin käytännössä joka ottelussa olisi vähintään yksi tb-erä kaavaillulla “paras viidestä” -systeemillä pelattaessa.
No, joidenkin mielestä tie-breakit ovat ottelun suola. Ehkä ei ymmärretä välittää siitä, että se muu, tennisottelun kulun määräämä jatkumo, pääsee niitä entisestään lisättäessä näivettymään. Epäkohtana pidän sitäkin, että saisimme takuuvarmasti enenevästi satunnaisia turnausvoittajia, joita kai atp haluaisi kutsua myyvemmin, yllättäjiksi. Kovia syöttöpelaajia olisi siinä joukossa vielä enemmän kuin nykyisin.
Erän maaginen seitsemäs geimi- ikivanha ilmaisu joka jotenkin samalla eeppinen - pitäisi päivittää aika torsoon muotoon:“Nyt sitten seuraa se maaginen erän kolmas geimi.” Kuulostaisi kamalalta, vai oletko Hessu (Hedman) toista mieltä?
En ole seurannut tätä sääntömuutoskokeilua kovin tarkasti, ja itselleni on jäänyt epäselväksi, että kuka on identifioinut jonkun ongelman tenniksen nykysäännöissä? Ja mitä tällä tavoitellaan? Ettäkö no ad ja lyhyet erät saisivat viimeisetkin mökin mummotkin TV:n äärelle? Kuulostaa joltain konsulttien touhulta tai sellaiselta, että joku haluaa jäädä historian kirjoihin tenniksen radikaalina uudistajana. Mutta mikä on se oikea tarve, en ymmärrä.
tämä oli varmaan sitä sarkasmia ? tuo lyöntihän oli teknisesti surkean näköinen tuuppaisu, joka onkin kyrgiosille tyypillinen rystylyönti, ja joka nyt säkällä sattui menemään kenttään. tuo hölmön näköinen juoksu pallon perään ei tuota teknisesti surkeaa lyöntiä muuta miksikään.
Lyönnissä oli pari hyvää asiaa: osuma sekä ajoitus yhdistettynä muutaman tuuman mittaiseen lavan kiihdytykseen - tuli mieleen Bruce Leen “kahden tuuman isku”, jonka biomekaniikkaa on analysoitu tarkkaan. Lantiosta tuotettu kiihdytys riittää, että tuo 5 senttimetrin matkalla tapahtuva liike lennättää miehen selälleen vaikka kuinka pistäisi vastaan. Tämän huomasi Chuck Norris, vaikka jonkinlainen pehmuste rintakehässään nojasi kaikella voimallaan maahan itsensä jaloillaan juntanneena vastaan. Kyrgiosin lyönnissä ei nyt ehkä tosiaan lantio ollut mukana, mutta oikea-aikaisesti teki pienen liikkeen palloon oikea-aikaisesti, mistä tuli konkreettisesti vauhtia palloon, lyönnin ollessa jonkinlainen blokin ja palloon vauhtiin pistämisen välimuoto.
Kyllä vain. Oli sen verran huvittavan näköinen lyönti, että päätin laittaa tänne. Saahan tuollaisella vastustajan pasmat sekaisin, kun tuollaisia välillä viljelee. Eihän se varmasti järkevää ollu ja onnistumisprosentti tuskin on kovinkaan suuri. Taisi olla vielä ykkössyöttöön tuo palautus.
Oli muutenkin mielenkiintoista minkälaisen buuausmyrskyn Nick sai osakseen tuossa ottelussa, kun löi tweenerin todella tyhmästä tilanteesta kesken pallorallin. Toinen selostajistakin sanoi: “I think it’s not disrespectful, it’s just what you get with Nick”.
Meni vähän väärin! ATP-pomo Chris Kermoden sanomisista saa sellaisen kuvan, että seuraavan sukupolven pelaajien lisäksi kokeiluturnaus on suunnattu myös seuraavan sukupolven faneille.
Tosi vaikeaa ymmärtää tätä väkinäiseltä tuntuvaa punnerrusta lisätä ratkaisevien pisteiden eli käytännössä lähinnä eräpallojen määrää katkaisemalla erät noin puoleen ikiaikaisesta mitastaan.
En usko, että nykynuorten mielipidettä olisi asiasta kysytty.
Muistui mieleen Federerin taannoinen harmittelu jonkun taas Nadalille kärsityn tappion jälkeen:“Kunpa olisi vasuri.” No-deuce-systeemi olisi varmasti mieluinen hänellekin, koska tasan-40:n jälkeen pelataan etutilanteet (muita siis ei olekaan, on idea kaikessa yksinkertaisuudessaan) kakkosruudun lisäksi myös ykkösruudun kautta.
Nykysäännöillähän etutilanteessa syötetään aina kakkosruutuun. No-ad-säännöllä se yksi piste syötetään vastaanottajan haluamaan ruutuun. No-deuce on tästäkin näkökulmasta hyvin onnistuneelta tuntuva kompromissi kaikessa tasapuolisuudessaan!
Teen aika valistuneen arvauksen: Tie-break-erien määrä tulisi varovastikin ajateltuna viisinkertaistumaan niissä muissa kuin GS-kisoissa. Ehkä se on vain makuasia. Varmasti myös vaikuttaisi tie-breakien jonkinlaiseen “yleiskuvaan”.
Esittelemäni no-deuce-systeemi olisi myös huomattavan käyttökelpoinen nykynelinpelissä tiukkojen geimin ratkaisutilanteeseen tullessa dramaattisuutta selvästi lisää.
No-deuce on miltei sellaisenaan sovitettavissa myös tie-breakiin, jos se ei ole ratkennut jommankumman saatua ne 7 pistettä kahden erolla. Tilanteessa 7-8 (tai 8-7!) olisi kuitenkin siirryttävä vuorottelevaan yhteen syöttötilanteeseen kerralla siihenastisen kahden sijasta. Ja kahdella peräkkäisellä pisteellä siis tulisi tb- eli erävoitto.
Nelurin kolmannen erän sijaan tullutta super-tb:tä en menisi ronkkimaan. Eri asia on, että juuri nelurissa olisi paljonkin kehitettävää, joka olisi sekä yleisöön menevää että pelaajillekin -tosin vain oman näkemykseni mukaan- virkistävää verrattuna nykyiseen aika yksitoikkoiseen pelikoreografiaan…
Vastaan täällä tuohon 2017-ketjuun:
Ottamatta kantaa kovien kenttien jakoon hitaisiin (huonoko) ja nopeisiin (hyväkö) en pidä kovien kenttien dominoivasta asemasta yleensäkään. Monet niistä ovat väkisin ja kovin keinotekoisesti (sopivan karkeata hiekkaa vain pinnoitemaalin sekaan ja hyvä tulee, mukamas) tehty niin karhaiksi eli hitaiksi, että niillä on tarkkana oltava jopa kävellessä.
Moisilla “liimakitkapinnotteilla” ei tenniskenttien ulkopuolella ikinä joudu edes kävelemään!
Oheinen (jos onnistuu) kuvaa ATP-turnausten kenttäalustojen jakautumaa vv. 1971-2013. Sininen ja lila (kovat kentät, ulkona ja sisällä) ovat lisänneet osuuttaan tänän vuosituhannen aikana reilusti yli puoleen kaikista. Huomattavaa on, että mattoturnaukset (eräänlainen sisäversio ruohoturnauksista, vaaleansininen) on hävinnyt kokonaan kuvasta.
Tämä ikävähkö fakta koskee myös meitä harrastelijapelureita, jos ei muuten niin ainakin alaraajavammoina! Mihin tarpeisiin ja keitä varten tennis 1800-luvulla kehiteltiin? Jos lähtökohtana olisi silloin ollut kehittää kiinnostava urheilumuoto 2000-luvun 2-metrisille atleeteille, niin varmaan monta tarkkaan fundeerattua ratkaisua olisi tehty ainakin jossain määrin toisin.
Siis: Nukkapintamatot takaisin sisähalleihin ja ulos ruohokenttiä sinne missä ilmasto suosii: muuten massakenttiä. Kovien kenttien luonnolliset paikat olisivat puolijulkiset puistokentät “kuin silloin ennen”. No, taidan olla joviaalilla tuulella: Neljäsosa ATP-turnauksista voidaan jättää koville.
Mainio kirjoitus kieltämättä. Itseäni kiinnostaisi tietää, mikä taho tuohon kehitykseen on eniten vaikuttanut. Onko kattojärjestö “hienotunteisesti ohjannut” tiettyjä turnauksia hitaampiin kenttiin, ovatko turnausten järjestäjät ajatelleet pelin olevan niillä yleisöön menevämpää, vai onko jopa yksittäisten pelaajien mielipide ollut vaikuttamassa. Viimeinen taisi ainakin torpedoida sinisen massan, jossa olisi voinut olla alkuvaikeuksien jälkeen potentiaalia.
Itse toivoisin myös enemmän erilaisia alustoja. ATP:n ainoa hyvä liike tuohon suuntaan on viime vuosina ollut ruohoturnausten uudistus. Eli kahden turnauksen nostaminen ATP500-kisoiksi ja yksi lisäviikko. Joskus toivoin lyhyttä ruohokautta eteläiselle pallonpuoliskolle (Australia, Etelä-Afrikka), mutta tuo taitaa olla turha toivo.
Muutamia ajatuksia monipuolisempaan suuntaan:
Lisää massakisoja. Varsinaisen huhti- toukokuun massakauden lisäksi on jo Etelä-Amerikan kiertue, ja vähän tyngäksi jäävä heinäkuun kausi. Moni pelaaja varmasti kaipaa syyskuulle paria massakisaa vanhaan malliin.
Lisää hallikisoja. US Openin jälkeen pelataan viikko sisällä. Miksei tuota voisi venyttää kolmeksi viikoksi Aasian kiertueen ohella?
Mattokisat takaisin. En kaipaa Masterseja matolle, mutta voisi nopeiden kenttien ystäville olla 2-3 mattokisaa. Joko heti US Openin jälkeen, tai kauden loppuun. Helmikuun säästäisin koville kentille, kun ollaan kuitenkin AO:n ja kovien kenttien Mastersien välissä.
Esimerkiksi näin Us Openin jälkeen:
viikko Nyt vain Davis Cup, jatkossa lisäksi 250-kisat massalla ja matolla
viikko Metz tai Pietari matolle, ja lisäksi kauden viimeinen massakisa. Kolme 250-kisaa yhteensä siis.
viikko Aasian kahden 250-kisan lisäksi mattokauden huipennuksena ATP500-kisa
Meni ehkä tennisromantiikan puolelle, mutta kelpaisi varmasti monelle pelaajallekin. Jos olet massalla tai todella nopeilla kentillä viihtyvä pelaaja sijoilla 60-100, niin kausi tavallaan päättyy jo US Openiin. Loppukausi mennään isoissa kisoissa kuitenkin pienillä kaavioilla.
Ja kun nyt romantiikan puolelle karkasi, niin tulevaisuudessahan tuo mattokausi olisi tietenkin saman junaradan varressa. Helsinki ATP250 - Pietari ATP250 - Moskova ATP500
Jepjep! Ja pari puumailakisaa sekaan . Pietari ja Moskova ovat tavootelleet ATP 500 statusta Jo vuosia, mutteivät toistaiseksi täyttä kriteerejä. Monilla 250 kisoilla talous veitsen terällä ja vaikea löytää uusia yrittäjiä , kun se vaan on paljon kalliimpaa kuin yleisesti luullaan.
Jos ei vielä ollut, niin muistelen jostain lukeneeni, että mattokisat kiellettiin 2009 ATP:n toimesta. Oliko niin että kysyttiin silloisilta top50 pelaajilta, ja olivat sitä mieltä että antaa mennä mäkeen.
Taisi tuo kysely olla vähän aiemmin jo, eikä päätös ollut ihan yksimielinen. Espanlajaiset ja argentiinalaiset ovat varmaan aika kovasti lobanneet tuon puolesta.
Kuvan mukaan carpetit olivat voimissaan vielä 1999 (10 kisaa), mutta romahtivat neljään kisaan vuonna 2000. Vuonna 2008 oli enää yksi ja sen mattokisan voitti lokakuussa Söderling (Lyon).
Yhden ainokaisen mattoturnauksenko takia tehtiin tuommoinen kysely!? Vai niinko se olikin, että “viimeisenä mohikaanina” ollut Lyonin mattokisa päätettiin kieltää vuodelta 2009. Tykillä voidaan tietysti joskus ampua kärpäsiäkin…
Jos jotain päätöksiä tehtiin, niin tapahtuma-ajan pitäisi oikeastaan olla ihan viime vuosituhannen lopussa.
. Pietari ja Moskova ovat tavootelleet ATP 500 statusta Jo vuosia, mutteivät toistaiseksi täyttä kriteerejä. Monilla 250 kisoilla talous veitsen terällä ja vaikea löytää uusia yrittäjiä , kun se vaan on paljon kalliimpaa kuin yleisesti luullaan.